Matias Lahti
Ajaessani töistä kotiin kuuntelin Kesäseuraradiota. Meneillään oli saarna, jossa puhuttiin Mooseksen syntymästä. Puhetta kuunnellessani kertomus alkoi elää mielessäni ja saada sävyjä, joita en ollut siihen aiemmin liittänyt.
Raamatun kertomukset ovat usein tyyliltään eleettömiä ja niukkasanaisia. Asioita ei juuri selitetä valmiiksi, vaan rivien väliin jää tilaa, jonka lukija kertomukseen eläytyessään täyttää. Kertomusten voima on osin juuri tässä: niissä on paljon pintoja, joista kukin voi nähdä itsensä. Minun mielessäni kertomus Mooseksen syntymästä vertautui tällä kertaa tilanteeseen, jossa vanhemman tehtävä lapsen konkreettisena opastajana on ohi ja on tullut aika laskea lapsi kodin ulkopuolista maailmaa symboloivaan rannattomaan Niiliin.
Luulen, että Mooseksen syntymä oli pelon sävyttämä tapahtuma. Koska faaraon käsky tappaa kaikki syntyvät poikalapset oli Mooseksen äidin tiedossa, arvelen hänen pelänneen jo raskaaksi tulemista. Kun hän kuitenkin totesi olevansa raskaana, pelon aihe vaihtui: eihän lapsi ole poika? Lapsen syntymän aiheuttamaan iloon täytyi sisältyä äärimmäistä tuskaa. Lapsihan oli käytännössä kuoleman oma sillä hetkellä, kun hän päästi ensimmäisen parkaisunsa.
Mooseksen vauvaiän tunnelmia perheessä on vaikea käsittää. Arkiaskareiden ja vauvan hoitamisen lisäksi elämää hallitsi lapsen piilottelu. Oli ahdistavaa herätä pelkoon siitä, että ehkä juuri tänään lapsi kirjaimellisesti riistettäisiin äidin käsistä ja heitettäisiin hukkumaan.
Viikkojen kuluessa eri vaihtoehdot risteilivät Mooseksen äidin päässä. Pitäisikö vain luovuttaa, lopettaa piilottelu ja kohdata väistämätön, joka kuitenkin olisi edessä? Ristiriita ja paine kasvoivat kasvamistaan, kunnes jotain oli tehtävä. Viimeisenä epätoivoisena tekonaan umpikujaan päätynyt Mooseksen äiti tiivisti kaislakorin, johon hän laittoi lapsen ja laski hänet kellumaan kilometrien levyiseen Niiliin. Rannalle hän jätti Mooseksen siskon seuraamaan tapahtumia. Ele on kuvaava: samalla, kun äiti fyysisesti luopui lapsesta, sydän jäi rannalle valvomaan.
Jos joku ihminen joskus on rukoillut hartaasti, niin Mooseksen äiti. Hän tiesi, että vain Jumalan ihme voi pelastaa lapsen. Mooseksen äitiä ohjasi usko, joka näki toivoa sielläkin, missä kaikki toivo oli mennyttä. Epätoivossaan hän toivoi, ja ihme tapahtui: äiti sai lapsen takaisin syliinsä.
Harva vanhempi joutuu kokemaan niin konkreettista ja julmaa lapsensa menettämisen uhkaa kuin Mooseksen äiti. Vanhemmuuteen kuuluvat kuitenkin huoli ja joskus suoranainen tuska lapsesta ja hänen tulevaisuudestaan. Lapsilla on omat elämänsä, ja he tekevät omat valintansa, jotka voivat olla vastoin sitä, mihin vanhemmat ovat pyrkineet lapsiaan kasvattamaan.
Vanhemman rooli on haastava: lapsen vanhemmalle mahdollisesti aiheuttaman pettymyksen ei tulisi kanavoitua aggressiivisuudeksi, jonka lapsi kokee hylkäämisenä. Lasten on annettava tehdä myös omat virheensä. Lapsi tarvitsee taustalla häämöttävän hahmomme tuomaa turvaa ja rakkautta pitkään elämäntavastaan riippumatta. Vanhemman osaksi jää sietää tuska, joka kaislakorin rannasta irtautumiseen ja veden tihkumiseen koriin liittyy.
Aika on kasvattaa, ja aika on lakata kasvattamasta. Emme voi elää lastemme puolesta. Kun emme enää muuta voi, saamme ja meidän tulee tehdä niin kuin Mooseksen äiti: päästää takertuvat kätemme irti lapsesta ja laskea hänet omaan elämäänsä, kodin ulkopuolelle Niilin virtaan. Sydämissämme emme saa kuitenkaan hylätä lasta. Vaikka virta veisi lapsen kauaskin, usko ohjaa meitä rannalle jääneitä tähyilemään, toivomaan, rukoilemaan ja rakastamaan. Ehkä tapahtuu ihme.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys