Ma­ti­as Lah­ti

Aja­es­sa­ni töis­tä ko­tiin kuun­te­lin Ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta. Me­neil­lään oli saar­na, jos­sa pu­hut­tiin Moo­sek­sen syn­ty­mäs­tä. Pu­het­ta kuun­nel­les­sa­ni ker­to­mus al­koi elää mie­les­sä­ni ja saa­da sä­vy­jä, joi­ta en ol­lut sii­hen ai­em­min liit­tä­nyt.

Raa­ma­tun ker­to­muk­set ovat usein tyy­lil­tään eleet­tö­miä ja niuk­ka­sa­nai­sia. Asi­oi­ta ei juu­ri se­li­te­tä val­miik­si, vaan ri­vien vä­liin jää ti­laa, jon­ka lu­ki­ja ker­to­muk­seen eläy­ty­es­sään täyt­tää. Ker­to­mus­ten voi­ma on osin juu­ri täs­sä: niis­sä on pal­jon pin­to­ja, jois­ta ku­kin voi näh­dä it­sen­sä. Mi­nun mie­les­sä­ni ker­to­mus Moo­sek­sen syn­ty­mäs­tä ver­tau­tui täl­lä ker­taa ti­lan­tee­seen, jos­sa van­hem­man teh­tä­vä lap­sen konk­reet­ti­se­na opas­ta­ja­na on ohi ja on tul­lut ai­ka las­kea lap­si ko­din ul­ko­puo­lis­ta maa­il­maa sym­bo­loi­vaan ran­nat­to­maan Nii­liin.

Luu­len, et­tä Moo­sek­sen syn­ty­mä oli pe­lon sä­vyt­tä­mä ta­pah­tu­ma. Kos­ka faa­ra­on käs­ky tap­paa kaik­ki syn­ty­vät poi­ka­lap­set oli Moo­sek­sen äi­din tie­dos­sa, ar­ve­len hä­nen pe­län­neen jo ras­kaak­si tu­le­mis­ta. Kun hän kui­ten­kin to­te­si ole­van­sa ras­kaa­na, pe­lon ai­he vaih­tui: ei­hän lap­si ole poi­ka? Lap­sen syn­ty­män ai­heut­ta­maan iloon täy­tyi si­säl­tyä ää­rim­mäis­tä tus­kaa. Lap­si­han oli käy­tän­nös­sä kuo­le­man oma sil­lä het­kel­lä, kun hän pääs­ti en­sim­mäi­sen par­kai­sun­sa.

Moo­sek­sen vau­vai­än tun­nel­mia per­hees­sä on vai­kea kä­sit­tää. Ar­ki­as­ka­rei­den ja vau­van hoi­ta­mi­sen li­säk­si elä­mää hal­lit­si lap­sen pii­lot­te­lu. Oli ah­dis­ta­vaa he­rä­tä pel­koon sii­tä, et­tä eh­kä juu­ri tä­nään lap­si kir­jai­mel­li­ses­ti riis­tet­täi­siin äi­din kä­sis­tä ja hei­tet­täi­siin huk­ku­maan.

Viik­ko­jen ku­lu­es­sa eri vaih­to­eh­dot ris­tei­li­vät Moo­sek­sen äi­din pääs­sä. Pi­täi­si­kö vain luo­vut­taa, lo­pet­taa pii­lot­te­lu ja koh­da­ta väis­tä­mä­tön, joka kui­ten­kin oli­si edes­sä? Ris­ti­rii­ta ja pai­ne kas­voi­vat kas­va­mis­taan, kun­nes jo­tain oli teh­tä­vä. Vii­mei­se­nä epä­toi­voi­se­na te­ko­naan um­pi­ku­jaan pää­ty­nyt Moo­sek­sen äi­ti tii­vis­ti kais­la­ko­rin, jo­hon hän lait­toi lap­sen ja las­ki hä­net kel­lu­maan ki­lo­met­rien le­vyi­seen Nii­liin. Ran­nal­le hän jät­ti Moo­sek­sen sis­kon seu­raa­maan ta­pah­tu­mia. Ele on ku­vaa­va: sa­mal­la, kun äi­ti fyy­si­ses­ti luo­pui lap­ses­ta, sy­dän jäi ran­nal­le val­vo­maan.

Jos joku ih­mi­nen jos­kus on ru­koil­lut har­taas­ti, niin Moo­sek­sen äi­ti. Hän tie­si, et­tä vain Ju­ma­lan ih­me voi pe­las­taa lap­sen. Moo­sek­sen äi­tiä oh­ja­si us­ko, joka näki toi­voa siel­lä­kin, mis­sä kaik­ki toi­vo oli men­nyt­tä. Epä­toi­vos­saan hän toi­voi, ja ih­me ta­pah­tui: äi­ti sai lap­sen ta­kai­sin sy­liin­sä.

Har­va van­hem­pi jou­tuu ko­ke­maan niin konk­reet­tis­ta ja jul­maa lap­sen­sa me­net­tä­mi­sen uh­kaa kuin Moo­sek­sen äi­ti. Van­hem­muu­teen kuu­lu­vat kui­ten­kin huo­li ja jos­kus suo­ra­nai­nen tus­ka lap­ses­ta ja hä­nen tu­le­vai­suu­des­taan. Lap­sil­la on omat elä­män­sä, ja he te­ke­vät omat va­lin­tan­sa, jot­ka voi­vat ol­la vas­toin sitä, mi­hin van­hem­mat ovat pyr­ki­neet lap­si­aan kas­vat­ta­maan.

Van­hem­man roo­li on haas­ta­va: lap­sen van­hem­mal­le mah­dol­li­ses­ti ai­heut­ta­man pet­ty­myk­sen ei tu­li­si ka­na­voi­tua ag­g­res­sii­vi­suu­dek­si, jon­ka lap­si ko­kee hyl­kää­mi­se­nä. Las­ten on an­net­ta­va teh­dä myös omat vir­heen­sä. Lap­si tar­vit­see taus­tal­la hää­möt­tä­vän hah­mom­me tuo­maa tur­vaa ja rak­kaut­ta pit­kään elä­män­ta­vas­taan riip­pu­mat­ta. Van­hem­man osak­si jää sie­tää tus­ka, joka kais­la­ko­rin ran­nas­ta ir­tau­tu­mi­seen ja ve­den tih­ku­mi­seen ko­riin liit­tyy.

Ai­ka on kas­vat­taa, ja ai­ka on la­ka­ta kas­vat­ta­mas­ta. Em­me voi elää las­tem­me puo­les­ta. Kun em­me enää muu­ta voi, saam­me ja mei­dän tu­lee teh­dä niin kuin Moo­sek­sen äi­ti: pääs­tää ta­ker­tu­vat kä­tem­me ir­ti lap­ses­ta ja las­kea hä­net omaan elä­mään­sä, ko­din ul­ko­puo­lel­le Nii­lin vir­taan. Sy­dä­mis­säm­me em­me saa kui­ten­kaan hy­lä­tä las­ta. Vaik­ka vir­ta vei­si lap­sen kau­as­kin, us­ko oh­jaa mei­tä ran­nal­le jää­nei­tä tä­hyi­le­mään, toi­vo­maan, ru­koi­le­maan ja ra­kas­ta­maan. Eh­kä ta­pah­tuu ih­me.