Ma­ti­as Lah­ti

Olin vai­mo­ni kans­sa mök­ki­vii­kon­lop­pua viet­tä­mäs­sä. Tyk­kään lu­es­kel­la mo­nen­lai­sia kir­jo­ja, ja mö­kin kir­ja­hyl­lys­tä kä­teen osui Ai­mo Pit­kä­kan­kaan kir­ja Peu­ka­lo­voi­lei­pä. Kir­ja on Kär­sä­mä­el­lä asu­neen, jo vuo­sia sit­ten edes­men­neen maan­vil­je­li­jän muis­tel­ma­te­os. Muis­tan Ai­mon lap­suu­des­ta, ja kir­jas­sa vi­lah­ti­vat niin pap­pa­ni kuin isä­ni.

Kir­jan avaa­mas­ta ik­ku­nas­ta kat­se­lin vuo­si­kym­me­nien ta­kais­ta nos­tal­gis­ta mai­se­maa Kär­sä­mä­en Hau­ta­jo­en­ky­läl­tä. Ik­ku­nas­ta nä­kyi het­ken maa­il­ma, joka tun­tuu ka­don­neen iäk­si. Tek­ni­nen ja yh­teis­kun­nal­li­nen ke­hi­tys on hä­vit­tä­nyt sen luon­tais- ja oma­va­rais­ta­lou­den, jo­hon kir­jai­li­jan muis­ti vie­lä ulot­tui. Pois­sa ovat tii­viit, tois­ten­sa tuen ja avun va­ras­sa elä­vät ky­läyh­tei­söt ja sym­bi­oot­ti­nen suh­de luo­ma­kun­taan.

Nos­tal­gia-sa­nan taus­tal­la ovat la­ti­nan kie­len ko­tiin­pa­luu­ta ja tus­kai­suut­ta mer­kit­se­vät sa­nat. Kun olem­me nos­tal­gi­sia, kai­paam­me kat­ke­ran­su­loi­ses­ti ”ko­tiin”. Nos­tal­gi­aan kuu­luu, et­tä sen koh­det­ta ei enää ole ole­mas­sa: kai­pauk­sem­me koh­de on ulot­tu­mat­to­mis­sa ja elää enää vain mei­dän si­säl­läm­me. Nos­tal­gia on kau­nis­ta mie­len ki­pua ja sel­lai­se­naan elä­mää ri­kas­tut­ta­va tun­ne.

Nos­tal­gi­as­sa on su­den­kuop­pan­sa. Nä­em­me mie­lis­säm­me pir­tin py­hä­aa­mun rau­han, mut­ta em­me sitä edel­tä­nyt­tä kuu­den päi­vän hel­lit­tä­mä­tön­tä raa­dan­taa. Kan­to­ve­si voi ol­la meil­le vir­kis­tä­vää ek­so­tiik­kaa, kun­han sitä ei tar­vit­se kan­taa kyl­mis­sään avan­nos­ta päi­väs­tä toi­seen. To­del­li­ses­sa kur­juu­des­sa ei puo­les­taan ole mi­tään ihan­noi­ta­vaa.

Eläm­me olo­suh­teis­sa, joi­ta koh­ti ai­em­mat su­ku­pol­vet pon­nis­te­li­vat. Ab­so­luut­ti­nen kur­juus eli näl­kä, kyl­mä ja hal­lit­se­ma­ton kipu ovat Suo­mes­sa suu­rel­ta osin his­to­ri­aa. Kai­kel­la täl­lä on kui­ten­kin ol­lut hin­ta, jota ei eh­kä ole osat­tu odot­taa. Kii­re ja vai­ke­as­ti mää­ri­tel­tä­vis­sä ole­va hen­ki­nen pai­no­las­ti lei­maa­vat elä­määm­me.

Oli­ko en­nen pa­rem­min? Ai­na­kin lä­hiyh­tei­sö tar­jo­si sel­ke­äm­män ja konk­reet­ti­sem­man kiin­ne­koh­dan ja taus­ta­tu­en elä­mäl­le. Kään­tö­puo­le­na saat­toi ol­la yk­si­löl­lis­ten tar­pei­den ja it­seil­mai­sun huk­ku­mi­nen ym­pä­röi­vän yh­tei­sön vaa­ti­muk­siin ja kont­rol­liin. Elä­män fyy­si­nen kuor­ma on ke­ven­ty­nyt, mut­ta sen si­vu­tuot­tee­na osak­sem­me vai­kut­taa tul­leen sel­lais­ta mie­len mur­het­ta, jota esi-isäm­me ei­vät luul­ta­vas­ti mur­heek­si tun­nis­tai­si­kaan. Meil­le se on kui­ten­kin uu­vut­ta­vaa to­del­li­suut­ta.

Mu­siik­ki­ter­mein il­mais­tu­na en­nen soi­tet­tiin or­kes­te­ris­sa tai lau­let­tiin kuo­ros­sa, mut­ta nyt jo­kai­nen meis­tä on oman elä­män­sä so­lis­ti. Mo­lem­mis­sa vaih­to­eh­dois­sa on hy­vät ja huo­not puo­len­sa, mut­ta pelk­kien so­lis­tien va­raan on mah­do­ton­ta ra­ken­taa kes­tä­viä yh­tei­sö­jä. Pel­kään­kin, et­tä lau­lu­jen lun­naat tu­le­vat ole­maan kal­liit.

Saar­naa­jan kir­jas­sa sa­no­taan: ”Älä ky­se­le, mik­si asi­at en­nen oli­vat pa­rem­min kuin nyt, sil­lä et sinä vii­saut­ta­si sitä kysy” (Saarn. 7:10). Sa­nan­las­kun yti­mes­sä on aja­tus koko ky­sy­myk­se­na­set­te­lun he­del­mät­tö­myy­des­tä. Elä­mä ta­pah­tuu täs­sä ja nyt, ja mei­dät on kut­sut­tu elä­mään sitä par­haan ym­mär­ryk­sem­me ja tai­tom­me mu­kaan. Is­tu­te­taan siis edel­leen ome­na­pui­ta. Niin teh­tiin en­nen­kin.