Ma­ti­as Lah­ti

”En tie­dä, mitä ajat­te­len, en­nen kuin kir­joi­tan sii­tä”, ker­ro­taan kir­jai­li­ja Joan Di­di­o­nin sa­no­neen. Luu­len ym­mär­tä­vä­ni hy­vin, mitä hän tar­koit­ti. Sii­nä mis­sä lu­ke­mi­nen avar­taa mie­len­si­säis­tä maa­il­maa, kir­joit­ta­mi­nen aut­taa jä­sen­tä­mään sitä. Myös kes­ke­ne­räi­sil­lä aja­tuk­sil­la on ar­von­sa, mut­ta kir­joit­ta­mi­nen aset­taa se­län sei­nää vas­ten: mitä tar­kal­leen ot­ta­en ajat­te­len ja mitä miel­tä olen? Sel­väs­ti sa­not­tu on sel­väs­ti aja­tel­tu.

Moni ko­kee kir­joit­ta­mi­sen han­ka­lak­si. Ta­va­no­mai­sim­pia syi­tä lie­nee vai­keus pu­kea aja­tuk­sen­sa täs­mäl­li­sik­si virk­keik­si ja ehy­ek­si ko­ko­nai­suu­dek­si. Mie­len si­säl­tö on mo­niu­lot­tei­nen, ja useim­mil­la meis­tä pe­rus­ko­ke­mus maa­il­mas­ta ei ole kie­lel­li­nen.

Aja­tuk­sem­me ei­vät yleen­sä ole eh­jiä lau­sei­ta, vaan ir­ral­li­sia sa­no­ja, vai­ku­tel­mia, ha­vain­to­ja, tun­tei­ta ja aja­tuk­sen­pät­kiä. Vaa­tii työ­tä ja har­joi­tus­ta jär­jes­tel­lä mie­len si­säl­töä niin, et­tä se al­kaa jä­sen­tyä kie­lel­li­ses­ti. Työ kan­nat­taa: kyky il­mais­ta it­se­ään kie­len kei­noil­la hel­pot­taa kans­sa­käy­mis­tä ja aut­taa kä­sit­te­le­mään vai­kei­ta asi­oi­ta. Vas­taa­vas­ti kie­lel­li­nen ky­vyt­tö­myys va­li­tet­ta­vas­ti vai­keut­taa mui­den ky­kyä ym­mär­tää it­seä ja jät­tää her­kem­min myös omat vai­ke­at asi­at rat­kai­se­mat­to­maan ti­laan.

On rie­mas­tut­ta­vaa, kun joku osaa sa­noa tai kir­joit­taa jon­kin asi­an kes­kel­tä hal­ki. Jos­sain vai­hees­sa elä­mää tu­tus­tuin hen­ki­löön, jon­ka il­mai­su oli poik­keuk­sel­li­sen oi­val­ta­vaa, ri­kas­ta ja täs­mäl­lis­tä. Häi­käis­tyin ja aloin it­se­kin ta­voi­tel­la vas­taa­vaa. Ta­ju­sin, et­tä mo­ni­puo­li­sen sa­nas­ton käyt­tä­mi­nen pait­si tar­ken­taa il­mai­sua myös toi­mii he­rät­tee­nä: muu­ta­ma epä­ta­va­no­mai­nen, mut­ta osu­va sana voi puh­kais­ta mie­leen rei­än, jos­ta nä­kee kau­em­mas. Sa­mal­la si­sään pää­see vir­taa­maan uut­ta hap­pea.

Oma his­to­ri­a­ni jul­ki­se­na kir­joit­ta­ja­na on ly­hyt. Olen kir­joit­ta­nut pal­jon, mut­ta enim­mäk­seen joko työ­hön liit­ty­vää asi­a­teks­tiä tai pie­nen pii­rin kes­kus­te­lu­kom­ment­te­ja. Vaik­ka it­se­ni il­mai­se­mi­nen tai­teen kei­noin on mi­nul­le luon­te­vaa, kir­joi­tet­tuun kie­leen pe­rus­tu­vaa il­mai­sua en ole va­ka­vis­sa­ni har­kin­nut vä­li­neek­si kos­kaan. Pöy­tä­laa­tik­koon olen kir­joit­ta­nut muu­ta­man ru­non, ja sin­ne ne saa­vat jää­dä­kin.

Blo­gi­teks­ti on mi­nul­le teks­ti­tyyp­pi­nä uu­si, ja koen sen eri­tyi­sek­si haas­teek­si ta­sa­pai­noi­lun ylei­sen ja yk­si­tyi­sen vä­lil­lä: blo­gi­teks­tin tar­koi­tus ei ole lu­en­noi­da, mut­ta sen ei ole hyvä ol­la myös­kään päi­vä­kir­ja­tyyp­pis­tä vuo­da­tus­ta.

Nuo­ruu­te­ni ja var­hai­nen ai­kui­suu­te­ni ovat ku­lu­neet hy­vin eri­lais­ten asi­oi­den pa­ris­sa. Olen teh­nyt mo­nen­lais­ta työ­tä, lu­ke­nut, opis­kel­lut, elä­nyt per­he-elä­mää, kes­kus­tel­lut ja aja­tel­lut. Nuo­ruu­teen kuu­lu­van epä­var­muu­den ja häm­men­nyk­sen ai­ko­jen jäl­keen on al­ka­nut ra­ken­tua oma maa­il­man­ku­va ja kä­si­tys asi­ois­ta. Eh­kä nyt on tul­lut ai­ka pu­kea joi­ta­kin näis­tä aja­tus­ket­juis­ta sa­nal­li­seen muo­toon ja ja­kaa nii­tä mui­den­kin poh­dit­ta­vak­si. Ta­voit­tee­ni ei ole ker­toa, mi­ten asi­at ovat, vaan esi­tel­lä joi­ta­kin nä­kö­kul­mia ja mah­dol­li­sia ta­po­ja aja­tel­la ja tar­jo­ta sy­tyk­kei­tä tois­ten ih­mis­ten ajat­te­luun. Ku­kin luo­koon oman to­del­li­suu­ten­sa – ja kir­joit­ta­koon sii­tä.