Ma­ti­as Lah­ti

Kah­del­le lap­sel­lem­me ta­pah­tui pe­räk­käi­si­nä päi­vi­nä pa­hin mah­dol­li­nen: pu­he­lin ha­jo­si. To­te­sin het­ke­ni koit­ta­neen, ke­rä­sin sa­moil­la vauh­deil­la lo­put­kin lait­teet pois ja per­hees­säm­me ju­lis­tet­tiin al­ka­vak­si mul­ti­me­di­a­lai­te­paas­to. Il­toi­hin jä­tet­tiin kui­ten­kin puo­len tun­nin mit­tai­nen hu­ma­ni­taa­ri­nen käy­tä­vä – striik­kien tie­toi­nen kat­kai­se­mi­nen oli­si toki ol­lut rin­nas­tet­ta­vis­sa ih­mi­soi­keus­louk­kauk­siin.

Ko­kei­lun tu­lok­set oli­vat al­ku­vai­hees­sa tyr­mää­vät. Il­me­ni mo­to­ris­ta le­vot­to­muut­ta, ovien pau­kut­te­lua, kyy­nel­ty­nei­tä sil­miä, so­per­te­le­vaa pu­het­ta, apaat­ti­sia kat­sei­ta ja her­mo­ro­mah­duk­sia. Ih­mi­nen on kui­ten­kin so­peu­tu­vai­nen eläin, ja niin­pä elä­mä al­koi vä­hi­tel­len su­jua – jos ei ai­van en­ti­seen ta­paan, niin ai­na­kin jo­ten­kin kit­ku­tel­len. Unen mää­rä li­sään­tyi tie­ten­kin mer­kit­tä­väs­ti. Mitä jär­keä ih­mi­sen on ol­la he­reil­lä, jos ei voi edes ol­la pu­he­li­mel­la?

Myös moni ai­kui­nen jou­tuu mi­nun lail­la­ni myön­tä­mään, et­tä pu­he­lin ha­keu­tuu kä­teen kiu­sal­li­sen usein. Ku­ten joku tut­ki­ja asi­an sa­noit­ti, elä­mäm­me va­luu net­tiin. Ole­muk­ses­tam­me tun­tuu puut­tu­van pe­rä­lau­ta, jo­hon mie­li­joh­teet py­säh­tyi­si­vät. Jos­ta­kin mie­lem­me ra­ko­sis­ta pu­jah­dam­me it­sem­me ja läs­nä ole­van re­aa­li­maa­il­man ul­ko­puo­lel­le jopa sa­to­ja ker­to­ja päi­väs­sä. Olem­me ole­vi­nam­me fik­su­ja ja tie­dos­ta­via, mut­ta va­li­tet­ta­vas­ti oh­jel­mis­to­jen al­go­rit­mit ovat vie­lä fik­sum­pia.

Muu­ta­ma vuo­si­kym­men sit­ten to­teu­tet­tiin Poh­jois-Kar­ja­la-pro­jek­ti, jon­ka ta­voit­tee­na oli pa­ran­taa ih­mis­ten elä­män­ta­po­ja ja ter­veyt­tä ja eh­käis­tä en­ne­nai­kai­sia kuo­le­mia. Voi ja ker­ma oli­vat ai­ka­naan ylel­li­syys­tuot­tei­ta, ja kun nii­den saa­ta­vuus pa­ra­ni, nii­tä myös käy­tet­tiin rei­lus­ti. Ih­mi­sen eli­mis­töä ei ole kui­ten­kaan tar­koi­tet­tu vas­taa­not­ta­maan suun­nat­to­mia ras­va­mää­riä. Pro­jek­tis­sa li­sät­tiin ih­mis­ten tie­toi­suut­ta ter­veel­li­sis­tä elä­män­ta­vois­ta ja saa­vu­tet­tiin­kin mer­kit­tä­viä tu­lok­sia.

Vie­lä jo­kin ai­ka sit­ten elekt­ro­niik­ka oli niin kal­lis­ta, et­tei sitä riit­tä­nyt kaik­kien ei­kä var­sin­kaan las­ten kä­siin. Li­säk­si mo­nien koh­dal­la työ ja ar­ki­as­ka­reet hauk­ka­si­vat niin ison sii­vun elä­mäs­tä, et­tei ai­kaa lo­put­to­mal­le no­pe­an mie­li­hy­vän ha­ke­mi­sel­le yk­sin­ker­tai­ses­ti ol­lut. Nyt näyt­tää käy­neen kuin voil­le ja ker­mal­le ai­ka­naan: elin­ta­son nou­sun myö­tä lait­tei­ta, ka­na­via ja in­for­maa­ti­o­ta on niin pal­jon, et­tei eli­mis­töm­me kes­tä sitä. Bit­ti­vir­ta tart­tuu mie­lem­me ka­na­viin ja tuk­kii ne kuin kon­sa­naan ras­va se­pel­val­ti­mot.

Pu­he­li­mes­ta on tul­lut keuh­kot, joi­den kaut­ta maa­il­maa hen­gi­te­tään. Oma veik­kauk­se­ni on, et­tä esi­mer­kik­si las­ten ja nuor­ten mie­len­ter­vey­son­gel­mien li­sään­ty­mi­nen kyt­key­tyy il­mi­öön. Oli­si­ko ai­ka uu­del­le pro­jek­til­le, jos­sa kai­kin kei­noin py­rit­täi­siin jäl­leen koh­tuul­lis­ta­maan elin­ta­po­jam­me? Ter­vey­des­tä – edes mie­len­ter­vey­des­tä – ei tule teh­dä epä­ju­ma­laa, mut­ta huo­noil­la elin­ta­voil­la ai­heu­tet­tu kär­si­mys on pait­si su­rul­lis­ta myös tar­pee­ton­ta.

Las­tem­me rik­kou­tu­neet pu­he­li­met on jo kor­vat­tu toi­mi­vil­la, ja muu­ten­kin lai­te­paas­to on rau­en­nut omia ai­ko­jaan. Ar­ki jat­kuu täl­lä sa­ral­la niin kuin ar­ve­len sen jat­ku­van mo­nes­sa muus­sa­kin lap­si­per­heis­sä eli so­pi­vas­ta ruu­tu­a­jas­ta ki­nas­tel­len. Omal­la koh­dal­la­ni ky­sy­mys pu­he­li­men lii­ka­käy­tön sy­vim­mäs­tä mer­ki­tyk­ses­tä on edel­leen rat­kai­se­mat­ta. Mi­hin se osuu, mitä tyh­ji­ö­tä se paik­kaa, mitä se pal­ve­lee? Se on poh­ti­mi­sen ar­voi­nen ky­sy­mys.