Ma­ti­as Lah­ti

Yli kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten Si­be­lius-viu­lu­kil­pai­lu­jen tuo­re voit­ta­ja vie­rai­li asuin­paik­ka­ni kau­pun­gi­nor­kes­te­rin so­lis­ti­na. Suh­tee­ni kon­sert­ti­kult­tuu­riin oli ris­ti­rii­tai­nen. Olin it­se ak­tii­vi­nen mu­sii­kin har­ras­ta­ja, opis­ke­li­ja ja esit­tä­jä, mut­ta us­ko­vai­set pal­jol­ti vie­ras­ti­vat kon­sert­te­ja. Poh­din, me­nen­kö kon­sert­tiin vai en. Lo­pul­ta en men­nyt.

Tun­te­ma­ni kau­pun­gi­nor­kes­te­rin muu­si­kon piti an­taa mi­nul­le jo­ta­kin – eh­kä soi­tin ko­keil­ta­vak­si tai jo­kin muu ta­va­ra. So­vin ta­paa­mi­sen hä­nen kans­saan mu­siik­ki­kes­kuk­sel­le juu­ri en­nen kon­sert­tia. Odot­te­lin muu­sik­koa tu­le­vak­si, ja kon­sert­tiy­lei­sö vir­ta­si ohit­se­ni. Hei­dän jou­kos­saan oli eräs us­ko­vai­nen, joka ky­säi­si, olen­ko tu­los­sa kon­sert­tiin. Pu­dis­tin pää­tä­ni, hän kat­soi mi­nua ky­sy­väs­ti, ja jat­koi mat­kaa.

Jos tuos­ta het­kes­tä oli­si kuva, luu­len, et­tä il­mee­ni oli­si vi­hai­nen, pet­ty­nyt ja syyt­tä­vä. Mik­si tuo hy­vä­käs oli me­nos­sa kon­sert­tiin? Kai­ken­lai­sia us­ko­vai­sia!

Mitä enem­män ai­kaa on ku­lu­nut, sitä va­kuut­tu­neem­mak­si olen tul­lut sii­tä, mis­tä ti­lan­tees­sa oli poh­jim­mil­taan ky­sy­mys. En pys­ty­nyt sal­li­maan it­sel­le­ni kon­sert­tiin me­ne­mis­tä. Niin­pä olin sitä miel­tä, et­tei tuon toi­sen­kaan oli­si pi­tä­nyt osal­lis­tua. Oma ki­pui­lu­ni ja ah­dis­tuk­se­ni kään­tyi suo­ra­nai­sek­si ag­g­res­si­ok­si tois­ta us­ko­vais­ta kos­kaan.

Suh­tau­tu­mis­ta­pa­ni oli in­hi­mil­li­ses­ti ym­mär­ret­tä­vä, mut­ta va­li­tet­ta­vas­ti Ju­ma­lan sa­nan ja elä­väs­tä us­kos­ta avau­tu­van nä­kö­a­lan vas­tai­nen. Ta­jun­nas­ta­ni puut­tui ym­mär­rys Paa­va­lin sa­nois­ta: ”Mikä oi­keus si­nul­la on tuo­mi­ta toi­sen pal­ve­li­jaa? Oman isän­tän­sä edes­sä hän sei­soo tai kaa­tuu – vaik­ka kyl­lä hän sei­soo, sil­lä Her­ra ky­ke­nee pi­tä­mään hä­net pys­tys­sä.” (Room. 14:4.)

Oli­si­ko mi­nun kan­nat­ta­nut men­nä kon­sert­tiin? Us­ko­ak­se­ni ei, kos­ka en oli­si pys­ty­nyt te­ke­mään sitä va­pain mie­lin. Pu­hut­ta­es­sa syn­nis­tä kyse ei ai­na ole sii­tä, on­ko jo­kin asia it­ses­sään oi­kein tai vää­rin vaan sii­tä, min­kä­lai­sen mer­ki­tyk­sen sil­le an­nam­me ja mil­lä mie­lin teem­me sen, mitä teem­me. Lut­he­rin sa­noin: ”ei ole oi­kein ei­kä hyö­dyl­lis­tä teh­dä omaa­tun­to­aan vas­taan”. Sa­man asi­an te­ke­mi­nen tai jopa te­ke­mät­tä jät­tä­mi­nen saat­taa ol­la oi­kein tai vää­rin. Sy­dä­men tila rat­kai­see.

Roo­ma­lais­kir­jeen 14. luku lop­puu näin: ”Säi­ly­tä sinä oma us­ko­si Ju­ma­lan edes­sä. On­nel­li­nen se, joka ei tuo­mit­se it­se­ään sii­tä min­kä us­koo oi­ke­ak­si. Mut­ta se, joka epä­röi ja sil­ti syö, on tuo­mit­tu, kos­ka hän ei toi­mi us­kon pe­rus­teel­la. Kaik­ki, mikä ei pe­rus­tu us­koon, on syn­tiä.” (Room. 14:22–23.)

Läh­ties­sä­ni mu­siik­ki­kes­kuk­sel­ta ku­vit­te­lin, et­tä meis­tä kah­des­ta minä pois­tuin pai­kal­ta pa­rem­pa­na us­ko­vai­se­na. Us­ko­ne­lä­mä­ni ty­pis­tyi te­ke­mi­sik­si ja te­ke­mät­tä jät­tä­mi­sik­si, mikä on su­rul­lis­ta. Eh­kä si­tä­kin su­rul­li­sem­paa on, et­tä omas­sa us­kos­sa val­vo­mi­nen vaih­tui toi­sen ih­mi­sen te­ke­mis­ten vat­vo­mi­seen. Tuos­sa het­kes­sä olin kau­ka­na elä­vään us­koon kuu­lu­vas­ta va­pau­des­ta. On­nek­si se­kin puo­li on saa­nut vä­hi­tel­len vuo­sien mit­taan avau­tua.