Ma­ti­as Lah­ti

Kas­vien sie­me­net ovat tal­vel­la le­po­ti­las­sa. Han­gen al­la ui­nu­es­saan ne ovat nä­en­näi­ses­ti kuol­lei­ta, mut­ta ke­vään tul­tua sie­me­net he­rää­vät eloon ja niis­tä al­kaa ver­soa elä­mä. Koh­ta kas­vit tuot­ta­vat jo uu­sia sie­me­niä, joi­den myö­tä elä­mä jat­kuu.

Kaik­kien eli­ö­la­jien pyr­ki­myk­se­nä on su­vun jat­ka­mi­nen eli oman pe­ri­män siir­tä­mi­nen eteen­päin uu­sil­le su­ku­pol­vil­le. Suku jat­kuu kul­le­kin la­jil­le omi­nai­sen pro­ses­sin kaut­ta. Yh­teis­tä kai­kil­le la­jeil­le on, et­tä elä­män jat­ku­mi­nen edel­lyt­tää ai­na ai­em­paa elä­mää. Elin­voi­mais­ta sie­men­tä ei voi­da ra­ken­taa tyh­jäs­tä.

Mo­nis­ta eli­ö­la­jeis­ta tie­de­tään hy­vin, mi­ten ne jat­ka­vat su­ku­aan. Sa­moin tie­de­tään, mis­tä nii­den sie­me­net, iti­öt tai muut li­sään­ty­mi­seen tar­koi­te­tut osa­set koos­tu­vat. Sie­me­nen si­säl­lä on al­kio, jos­sa on ai­hi­ot uu­den kas­vin juu­ril­le, leh­dil­le ja ver­sol­le. Yh­tä ei kui­ten­kaan tie­de­tä: sitä, mis­tä sie­men vii­me kä­des­sä saa elä­män voi­man. Se on mys­tee­ri, elä­män ih­me, joka on yk­si suu­ris­ta ja rat­kai­se­mat­to­mis­ta ky­sy­myk­sis­tä.

Kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­sa Jee­sus ver­taa Ju­ma­lan sa­naa osu­vas­ti sie­me­neen. Ku­ten kas­vien sie­me­niin, myös Ju­ma­lan sa­naan kät­key­tyy mys­ti­sel­lä ta­val­la elä­män voi­ma. So­pi­vaan maa­han – ih­mis­sy­dä­meen – pu­do­tes­saan se voi läh­teä kas­va­maan ja tuot­taa he­del­mää. Eri syis­tä sie­men ei kui­ten­kaan ai­na ak­ti­voi­du, vaan jää le­po­ti­laan. Vika ei täl­löin­kään ole sie­me­nes­sä; se on ai­na sama.

Kas­vin sie­men voi ol­la le­po­ti­las­sa vuo­sia, jos­kus jopa vuo­si­kym­me­niä. Vaih­tu­vis­ta luon­no­nil­mi­öis­tä, kui­vuu­des­ta, kuu­muu­des­ta ja kyl­myy­des­tä huo­li­mat­ta sie­me­nen elin­voi­ma säi­lyy, ja so­pi­vien olo­suh­tei­den osu­es­sa koh­dal­le ta­pah­tuu yh­täk­kiä kas­vun ih­me: sie­men ak­ti­voi­tuu ja al­kaa ver­soa. Sa­moin on Ju­ma­lan sa­nan lai­ta: ta­pah­tui­pa sen ym­pä­ril­lä mitä hy­vän­sä, se säi­lyt­tää voi­man­sa ja elä­vyy­ten­sä. Ki­vi­sen­kin ih­mis­sy­dä­men so­pu­koi­hin voi tar­rau­tua Ju­ma­lan sa­nan sie­men, joka jos­kus myö­hem­min puh­ke­aa kas­vuun.

Myös Paa­va­li tart­tuu sie­me­neen ver­taus­ku­va­na se­lit­tä­es­sään ruu­miin ylös­nou­se­muk­sen sa­lai­suut­ta. Kun kyl­vet­ty sie­men läh­tee itä­mään, sii­tä kas­vaa uu­si kas­vi, jol­loin al­ku­pe­räi­nen sie­men hä­vi­ää: ”Ei­hän se mitä kyl­vät tule elä­väk­si, el­lei se en­sin kuo­le.” Sa­mal­la ta­val­la ih­mi­sen ajal­li­nen ruu­mis hä­vi­ää kuo­le­man jäl­keen, mut­ta sii­tä kas­vaa uu­si ruu­mis: ”Kyl­ve­tään ajal­li­nen ruu­mis, nou­see hen­gel­li­nen ruu­mis.” (1. Kor. 15:36, 44.)

Hau­ta­jai­sis­sa koen usein Ju­ma­lan sa­nan voi­man eri­tyi­sel­lä ta­val­la. Kuo­le­man to­del­li­suus avaa het­kek­si nä­kö­a­lan sii­hen, mi­ten ly­hyt ja hau­ras ih­mi­se­lä­mä on ja mikä elä­mäs­sä vii­me kä­des­sä on tär­ke­ää. Ar­kun ää­rel­lä lu­e­tut raa­ma­tun­koh­dat tun­tu­vat yh­tä ai­kaa iki­ai­kai­sil­ta ja tuo­reil­ta. Kun va­ja­vai­set ih­mi­set kyl­vä­vät toi­sen va­ja­vai­sen ih­mi­sen ruu­miin maan po­veen, Ju­ma­lan sa­nan lu­paus on loh­dul­li­nen: ”Mikä kyl­ve­tään vä­hä­pä­töi­se­nä, nou­see kirk­kaa­na. Mikä kyl­ve­tään heik­ko­na, nou­see täyn­nä voi­maa.” (1. Kor. 15:43.) Ylös­nou­se­muk­sen aa­mu­na kas­vun ih­me to­teu­tuu vii­mei­sen ker­ran.