Ma­ti­as Lah­ti

Muis­tan, kuin­ka ala­luo­kil­la ol­les­sa­ni kou­lu­ka­ve­ri­ni tuli ker­to­maan, et­tä edel­li­se­nä päi­vä­nä oli sel­vi­tel­ty kiu­saa­mis­ta. Eräs lap­si oli ker­to­nut van­hem­mil­leen tul­leen­sa kiu­sa­tuk­si, ja he oli­vat re­a­goi­neet ti­lan­tee­seen asi­an­mu­kai­ses­ti.

Säi­käh­din ja pa­niik­ki is­ki, kos­ka tie­sin ol­lee­ni ti­lan­teis­sa mu­ka­na. Hä­tä­rat­kai­su­na me­nin sa­man tien pu­hu­maan kiu­sa­tul­le ja pyy­sin an­teek­si. Hän ei kui­ten­kaan ol­lut ko­ke­nut mi­nun kiu­san­neen hän­tä, ja jut­tu jäi osal­ta­ni sii­hen.

Muis­tan, et­tä an­teek­si­pyyn­töö­ni se­koit­tui tiet­ty aja­tus­kul­ku: jos asi­aan pa­la­taan, niin voin sa­noa pyy­tä­nee­ni jo an­teek­si. An­teek­si pyy­tä­mi­nen muo­dos­ti mie­les­sä­ni pro­ses­sin pää­te­pis­teen, jon­ka jäl­keen asi­aa ei oli­si enää tar­peen kä­si­tel­lä. Asia oli juu­ri päin­vas­toin: var­si­nai­nen kes­kus­te­lu oli­si tul­lut aloit­taa sii­tä, mi­hin minä toi­voin sen lop­pu­van.

Ta­pah­tu­ma­kul­ku on mal­lie­si­merk­ki an­teek­si pyy­tä­mi­sen vää­räs­tä käy­tös­tä. Py­rin syr­jäyt­tä­mään sekä oman tar­peel­li­sen aja­tus­työ­ni et­tä kiu­sa­tul­le ai­heu­tu­neen kär­si­myk­sen. An­teek­si pyy­tä­mi­nen ei nous­sut en­nen kaik­kea sii­tä, et­tä oli­sin sy­väl­li­ses­ti ym­mär­tä­nyt toi­min­ta­ni va­hin­gol­li­suu­den ja ha­lun­nut kor­ja­ta ti­lan­teen, vaan yk­sin­ker­tai­ses­ti moi­ti­tuk­si tu­le­mi­sen pe­los­ta.

An­teek­si pyy­tä­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa. Jos­kus se voi ol­la myös pe­lot­ta­van help­poa. Kun asi­at me­ne­vät ih­mis­ten kes­ken vai­keik­si, an­teek­si pyy­tä­mi­nen voi muo­dos­taa nä­en­näi­sen yk­sin­ker­tai­sen pa­ko­rei­tin. An­teek­si pyy­tä­mi­nen voi ol­la jopa huo­no rat­kai­su, jos se tar­koit­taa oman vas­tuun kiel­tä­mis­tä ja psyyk­ki­ses­tä työs­tä kiel­täy­ty­mis­tä. Eri­tyi­sen haa­voit­ta­vaa on, jos an­teek­si pyy­tä­mis­tä käy­te­tään val­lan vä­li­nee­nä ja sen ta­voit­tee­na on vai­en­ta­mi­nen.

An­teek­si pyy­tä­mi­nen ei ole laas­ta­ri, jol­la pei­te­tään avo­haa­va. Se ei ole myös­kään hyvä työ­ka­lu oman epä­mää­räi­sen ah­dis­tuk­sen hoi­ta­mi­seen. Pa­him­mil­laan se voi ol­la oman hen­gel­li­syy­den ko­ros­ta­mis­ta, siis ul­ko­kul­tai­suut­ta ja te­ko­py­hyyt­tä, jois­ta Jee­sus an­ka­ras­ti va­roit­taa.

Toi­si­naan oli­si hyvä py­säh­tyä poh­ti­maan, mitä oi­ke­as­taan ha­lu­aa pyy­tää an­teek­si. Mikä on se asia, jota ka­tuu ja jon­ka ai­heut­ta­mas­ta mie­li­pa­has­ta on pa­hoil­laan? Kris­til­li­sen kä­si­tyk­sen mu­kaan pa­ran­nus on mie­len­muu­tos, jota seu­raa va­ka­va pyr­ki­mys kor­ja­ta toi­min­taan­sa. Oi­ke­aan an­teek­si pyy­tä­mi­seen ja an­ta­mi­seen kät­key­tyy val­ta­va voi­ma, joka kor­jaa ih­mis­ten vä­le­jä ja rau­hoit­taa miel­tä.

Jos an­teek­si saa­mi­sen eh­to­na oli­si täy­del­li­nen it­se­tun­te­mus, an­teek­si ei oli­si enää saa­tu ar­mos­ta vaan an­si­os­ta. Myös ka­tu­ji­na olem­me epä­täy­del­li­siä. Tu­tus­sa syn­nin­tun­nus­tuk­ses­sa sa­no­taan­kin kau­niis­ti: ”An­na mi­nul­le pyhä ar­mo­si, et­tä minä niin kuin Pie­ta­ri it­ki­sin syn­te­jä­ni” (VK 706). To­del­li­nen syn­nin­tun­to on Ju­ma­lan mie­len mu­kais­ta mur­het­ta.