Ma­ti­as Lah­ti

Mitä oli­sit aja­tel­lut, jos pre­si­den­tin­vaa­leis­sa oli­si ol­lut eh­do­kas, jol­la on vä­ri­käs iro­kee­si? En­tä, jos eh­dok­kaan naa­ma oli­si ol­lut täyn­nä lä­vis­tyk­siä? Luu­len, et­tä moni suo­ma­lai­nen oli­si jät­tä­nyt ää­nes­tä­mät­tä täl­lais­ta eh­do­kas­ta jo sik­si, et­tei pidä mois­ta so­pi­va­na pre­si­den­til­le.

Jo­kai­seen kult­tuu­riin kuu­luu nor­me­ja, kir­joit­ta­mat­to­mia sään­tö­jä, jot­ka oh­jaa­vat yk­si­löi­den käy­tös­tä. Nor­me­ja voi rik­koa, mut­ta usein sil­lä on seu­rauk­sia. Vaik­ka­pa pre­si­dent­tieh­dok­kaal­ta odo­tet­ta­van ul­ko­muo­to­nor­min sel­vä rik­ko­mi­nen joh­taa to­den­nä­köi­ses­ti huo­noon ää­ni­saa­lii­seen riip­pu­mat­ta eh­dok­kaan an­si­ois­ta.

Nor­mit oh­jaa­vat käy­tös­täm­me il­man, et­tä kiin­ni­täm­me nii­hin huo­mi­o­ta. On tyy­pil­lis­tä pi­tää omak­su­mi­aan nor­me­ja yh­tä luon­nol­li­si­na kuin mui­den nor­me­ja kum­mal­li­si­na. Tämä tu­lee esil­le esi­mer­kik­si eri kan­sal­li­suuk­sien ta­po­jen tör­mä­tes­sä toi­siin­sa. Pi­däm­me myös her­käs­ti omaa kä­si­tys­täm­me so­pi­van ra­jois­ta oi­ke­a­na ja voim­me när­käs­tyä, kun ym­pä­ril­läm­me poi­ke­taan niis­tä. Oma lu­kun­sa ovat kak­sois­s­tan­dar­dit: oma lie­vä yli­no­peu­te­ni on oi­keu­tet­tua, kos­ka mi­nul­la on kii­re ha­ke­maan las­ta päi­vä­ko­dis­ta, mut­ta seu­raa­va­na päi­vä­nä mi­nut ris­ki­alt­tiis­ti ohit­ta­va on yk­sin­ker­tai­ses­ti vas­tuu­ton idi­oot­ti.

Ylei­ses­sä pu­hees­sa nor­mit näh­dään usein yk­si­löi­den elä­mää ra­joit­ta­va­na, ne­ga­tii­vi­se­na asi­a­na, ja nii­den rik­ko­jia ihail­laan. Asia ei kui­ten­kaan ole näin yk­sin­ker­tai­nen. Nor­mit ovat kiin­teä osa yh­tei­sö­jä ja yh­teis­kun­tia, ja ne ovat vält­tä­mät­tö­miä jär­ke­vän yh­tei­se­lä­män mah­dol­lis­ta­mi­sek­si. Ih­mi­sel­lä on tar­ve kuu­lua jo­hon­kin, ja niin­pä nor­mien rik­ko­ja­kin usein vain nou­dat­taa jon­kin toi­sen vii­te­ryh­män nor­me­ja.

Raa­ma­tun nä­kö­kul­ma nor­mei­hin on kah­ta­lai­nen. Toi­saal­ta Raa­ma­tus­sa mai­ni­taan ni­mel­tä il­mi­öi­tä ja käyt­täy­ty­mi­sen ta­po­ja, joi­den to­de­taan yk­si­se­lit­tei­ses­ti ole­van Ju­ma­lan tah­don vas­tai­sia, oli­vat­pa ne osa yh­teis­kun­tien nor­me­ja tai ei­vät. Toi­saal­ta esi­mer­kik­si Jee­suk­sen käy­tös mo­nis­sa ti­lan­teis­sa oli nor­me­ja rik­ko­vaa. Jee­suk­sen toi­min­taa ku­vaa dy­naa­mi­suus, kyky suh­tau­tua ku­hun­kin ti­lan­tee­seen sen vaa­ti­mal­la ta­val­la. Jee­sus suh­tau­tui kriit­ti­ses­ti ”isien pe­rin­näis­sään­töi­hin”. Hä­nel­le pe­ri­aat­teel­li­suus ei mer­kin­nyt jous­ta­ma­ton­ta käy­tös­koo­dia, vaan toi­min­nan oh­jau­tu­mis­ta tär­keim­mis­tä pe­ri­aat­teis­ta kä­sin.

Paa­va­li ko­ros­taa useis­sa kir­jeis­sään kris­ti­tyn va­paut­ta: ”On­nel­li­nen se, joka ei tuo­mit­se it­se­ään sii­tä min­kä us­koo oi­ke­ak­si” (Room. 14:22). Paa­va­li nä­kee kui­ten­kin asi­an mo­lem­mat puo­let: Pyhä hen­ki ei oh­jaa sen enem­pää kah­lit­se­maan toi­sen us­ko­vai­sen omaa­tun­toa kuin louk­kaa­maan, jopa viet­te­le­mään tois­ta hä­nel­le her­käs­sä asi­as­sa. Paa­va­lin ajat­te­lun poh­ja­vir­ta­na on sy­väl­li­nen, hen­ki­lö­koh­tai­nen ko­ke­mus ja ym­mär­rys ar­mos­ta ja sen seu­rauk­sis­ta ih­mi­sen elä­mäs­sä: ”Mut­ta tie­to te­kee yl­pe­äk­si, rak­kaus sen si­jaan ra­ken­taa” (1. Kor. 8:1). ”Mi­nul­la on oi­keus” -ajat­te­lu on Paa­va­lil­le vie­ras­ta, ku­ten se oli Jee­suk­sel­le­kin.

Lut­her kir­joit­taa kir­ja­ses­saan Kris­ti­tyn va­pau­des­ta näin: ”Kris­tit­ty on va­paa her­ra, joka hal­lit­see kaik­kea ei­kä ole ke­nen­kään ala­mai­nen. Kris­tit­ty on kaik­kien al­tis pal­ve­li­ja ja jo­kai­sen ala­mai­nen.” Täs­sä pa­ra­dok­sis­sa riit­tää poh­ti­mis­ta.