Ajelimme heinäkuussa aikuisen tyttäreni kanssa autolla kohti lapsuuskotiani. Hän oli käymässä kylässä ja halusi vierailla mummolassa, jossa lapsena sai varsinkin kesäisin olla.
Ajellessamme keskustelimme menneistä yhteisistä vuosista. Kysyin häneltä: ”Oliko sinulla onnellinen lapsuus?” Hän vastasi: ”Oli, miten niin?” Sanoin hänelle, että olet kasvanut uskovaisessa kodissa. Kaikki uskovaisessa kodissa kasvaneet lapset eivät ole kokeneet lapsuuttaan onnellisena. Jotkut kertovat olleensa ahdistuneita ja onnettomia. Näitä kertomuksia tuodaan usein esille mediassa. Eikö sinulla ole tällaisia kokemuksia, kysyin.Hän vastasi: ”Ei, päinvastoin!” Kysyin sitten tyttäreltäni, että mitä hän tänään ajattelee uskostamme. Hän vastasi: ”Se on teille ok, mutta se ei nyt isä ole minun juttuni. Minun mielestäni kukin saa uskoa vapaasti tai olla uskomatta. Mitä siitä tarvitsee lehdissä kirjoitella.”
Kysyin myös, että eikö hänellä ole mitään negatiivista mielessä uskostamme. Hän vastasi: ”Se on, kun luovuin uskostani ja minun yksityisyyttäni loukattiin. En siitä enää kanna kaunaa, en varsinkaan heitä kohtaan, jotka ovat pyytäneet anteeksi.”
Kun oma lapsi luopuu uskosta, se on ainakin minulle ollut ylitsepääsemättömän vaikea juttu. Ensimmäinen reaktio on ollut, että se ei voi olla totta. Ei se voi kerta kaikkiaan olla mahdollista. Minä, joka pitkän etsiskelyn jälkeen olen saanut löytää Jumalan valtakunnan, kuinka voin kestää, että minun läheiseni voi siitä noin vain luopua.
Kyllä minä tässä asiassa olen paljon paininut ”itteni kans”. Hämmennyksen jälkeen on tullut pettymys, kiukku ja epätoivo. Miksi Jumala sallii tämän? Ensin rakastaa minut valtakuntaansa ja sitten sallii lapseni hyljätä sen. Sitten on tullut häpeä. En ole häävi uskovainen, isä ja kasvattaja ja vieläpä pappi ja sananpalvelija! Itsesäälissä olen rypenyt; mikäpä se tällainen pappi on, joka ei edes omaa perhettä pysty auttamaan. Lopuksi on ollut edessä tosiasioiden edessä nöyrtyminen ja asian hyväksyminen.
"Ylypiää luontoa" on kyllä nöyryytetty. Joskus olen itse arvostellut tai kuullut muiden arvostelevan vanhempia, joiden lapset ovat kieltäneet uskon. Tässä asiassa on riisuttu täysin. Itse ajattelen nyt, että paljon on itsessäni ollutkin vikaa, heikkoutta, eikä mestaroimaan pääse kasvattajana. Itsesääliin olisi voinut jäädä piehtaroimaan, mutta Jumalan seurakunnassa kehotetaan nostamaan katsetta pois itsestä uskon alkajan ja päättäjän Jeesuksen Kristuksen puoleen. Raamatussakin on esimerkkejä, ettei se aina ole uskovaisissa kodeissa kaikki mennyt toiveitten mukaan: Adamin ja Eevan kodin pojat joutuivat traagiseen yhteenottoon, Isakin ja Rebekan pojista toinen kielsi uskon ja Daavidin perheen esimerkki on surullinen. Joutuihan myös täydellinen kasvattaja, Jeesus Kristus, näkemään, kuinka yksi hänen opetuslapsistaan kavalsi hänet.
Minulle lohdutusta toi poikani, kun näiden asioiden kanssa voivottelin. Hän sanoi: ”Isä, eihän peliä ole vielä pelattu loppuun. Emmehän me tiedä, miten lopussa käy?” Silloin minä ajattelin, kuinka ”tomppeli ja hidas olen uskomaan”. Enkö minäkin ole saanut olla todistamassa sairasvuoteella makaavan tuhlaajalapsen palaamisen armoa. Uskon lahja on Jumalalta, ei minulta. Raamattu opettaa myös, että usko ei ole joka miehen. Onhan meille vanhemmille jätetty vielä rukouksen mahdollisuus.
Kun Jaakob nöyrtyi painiessaan Jumalan miehen kanssa, hän sanoi: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua” (1. Moos. 32:27). Tässä painissa ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä voittajassa kiinni ja jäädä hänen siunauksensa ja hyvyytensä varaan. Sillä voimalla saan rukoilla ja rakastaa kaikkia lapsiani.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys