Aje­lim­me hei­nä­kuus­sa ai­kui­sen tyt­tä­re­ni kans­sa au­tol­la koh­ti lap­suus­ko­ti­a­ni. Hän oli käy­mäs­sä ky­läs­sä ja ha­lu­si vie­rail­la mum­mo­las­sa, jos­sa lap­se­na sai var­sin­kin ke­säi­sin ol­la.

Ajel­les­sam­me kes­kus­te­lim­me men­neis­tä yh­tei­sis­tä vuo­sis­ta. Ky­syin hä­nel­tä: ”Oli­ko si­nul­la on­nel­li­nen lap­suus?” Hän vas­ta­si: ”Oli, mi­ten niin?” Sa­noin hä­nel­le, et­tä olet kas­va­nut us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa. Kaik­ki us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa kas­va­neet lap­set ei­vät ole ko­ke­neet lap­suut­taan on­nel­li­se­na. Jot­kut ker­to­vat ol­leen­sa ah­dis­tu­nei­ta ja on­net­to­mia. Näi­tä ker­to­muk­sia tuo­daan usein esil­le me­di­as­sa. Ei­kö si­nul­la ole täl­lai­sia ko­ke­muk­sia, ky­syin.Hän vas­ta­si: ”Ei, päin­vas­toin!” Ky­syin sit­ten tyt­tä­rel­tä­ni, et­tä mitä hän tä­nään ajat­te­lee us­kos­tam­me. Hän vas­ta­si: ”Se on teil­le ok, mut­ta se ei nyt isä ole mi­nun jut­tu­ni. Mi­nun mie­les­tä­ni ku­kin saa us­koa va­paas­ti tai ol­la us­ko­mat­ta. Mitä sii­tä tar­vit­see leh­dis­sä kir­joi­tel­la.”

Ky­syin myös, et­tä ei­kö hä­nel­lä ole mi­tään ne­ga­tii­vis­ta mie­les­sä us­kos­tam­me. Hän vas­ta­si: ”Se on, kun luo­vuin us­kos­ta­ni ja mi­nun yk­si­tyi­syyt­tä­ni lou­kat­tiin. En sii­tä enää kan­na kau­naa, en var­sin­kaan hei­tä koh­taan, jot­ka ovat pyy­tä­neet an­teek­si.”

Kun oma lap­si luo­puu us­kos­ta, se on ai­na­kin mi­nul­le ol­lut ylit­se­pää­se­mät­tö­män vai­kea jut­tu. En­sim­mäi­nen re­ak­tio on ol­lut, et­tä se ei voi ol­la tot­ta. Ei se voi ker­ta kaik­ki­aan ol­la mah­dol­lis­ta. Minä, joka pit­kän et­sis­ke­lyn jäl­keen olen saa­nut löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, kuin­ka voin kes­tää, et­tä mi­nun lä­hei­se­ni voi sii­tä noin vain luo­pua.

Kyl­lä minä täs­sä asi­as­sa olen pal­jon pai­ni­nut ”it­te­ni kans”. Häm­men­nyk­sen jäl­keen on tul­lut pet­ty­mys, kiuk­ku ja epä­toi­vo. Mik­si Ju­ma­la sal­lii tä­män? En­sin ra­kas­taa mi­nut val­ta­kun­taan­sa ja sit­ten sal­lii lap­se­ni hyl­jä­tä sen. Sit­ten on tul­lut hä­peä. En ole hää­vi us­ko­vai­nen, isä ja kas­vat­ta­ja ja vie­lä­pä pap­pi ja sa­nan­pal­ve­li­ja! It­se­sää­lis­sä olen ry­pe­nyt; mi­kä­pä se täl­lai­nen pap­pi on, joka ei edes omaa per­het­tä pys­ty aut­ta­maan. Lo­puk­si on ol­lut edes­sä to­si­a­si­oi­den edes­sä nöyr­ty­mi­nen ja asi­an hy­väk­sy­mi­nen.

"Yly­pi­ää luon­toa" on kyl­lä nöy­ryy­tet­ty. Jos­kus olen it­se ar­vos­tel­lut tai kuul­lut mui­den ar­vos­te­le­van van­hem­pia, joi­den lap­set ovat kiel­tä­neet us­kon. Täs­sä asi­as­sa on rii­sut­tu täy­sin. It­se ajat­te­len nyt, et­tä pal­jon on it­ses­sä­ni ol­lut­kin vi­kaa, heik­kout­ta, ei­kä mes­ta­roi­maan pää­se kas­vat­ta­ja­na. It­se­sää­liin oli­si voi­nut jää­dä pieh­ta­roi­maan, mut­ta Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa ke­ho­te­taan nos­ta­maan kat­set­ta pois it­ses­tä us­kon al­ka­jan ja päät­tä­jän Jee­suk­sen Kris­tuk­sen puo­leen. Raa­ma­tus­sa­kin on esi­merk­ke­jä, et­tei se ai­na ole us­ko­vai­sis­sa ko­deis­sa kaik­ki men­nyt toi­veit­ten mu­kaan: Ada­min ja Ee­van ko­din po­jat jou­tui­vat traa­gi­seen yh­tee­not­toon, Isa­kin ja Re­be­kan po­jis­ta toi­nen kiel­si us­kon ja Daa­vi­din per­heen esi­merk­ki on su­rul­li­nen. Jou­tui­han myös täy­del­li­nen kas­vat­ta­ja, Jee­sus Kris­tus, nä­ke­mään, kuin­ka yk­si hä­nen ope­tus­lap­sis­taan ka­val­si hä­net.

Mi­nul­le loh­du­tus­ta toi poi­ka­ni, kun näi­den asi­oi­den kans­sa voi­vot­te­lin. Hän sa­noi: ”Isä, ei­hän pe­liä ole vie­lä pe­lat­tu lop­puun. Em­me­hän me tie­dä, mi­ten lo­pus­sa käy?” Sil­loin minä ajat­te­lin, kuin­ka ”tomp­pe­li ja hi­das olen us­ko­maan”. En­kö mi­nä­kin ole saa­nut ol­la to­dis­ta­mas­sa sai­ras­vuo­teel­la ma­kaa­van tuh­laa­ja­lap­sen pa­laa­mi­sen ar­moa. Us­kon lah­ja on Ju­ma­lal­ta, ei mi­nul­ta. Raa­mat­tu opet­taa myös, et­tä us­ko ei ole joka mie­hen. On­han meil­le van­hem­mil­le jä­tet­ty vie­lä ru­kouk­sen mah­dol­li­suus.

Kun Jaa­kob nöyr­tyi pai­nies­saan Ju­ma­lan mie­hen kans­sa, hän sa­noi: ”En pääs­tä si­nua, el­let siu­naa mi­nua” (1. Moos. 32:27). Täs­sä pai­nis­sa ei ole muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin py­syä voit­ta­jas­sa kiin­ni ja jää­dä hä­nen siu­nauk­sen­sa ja hy­vyy­ten­sä va­raan. Sil­lä voi­mal­la saan ru­koil­la ja ra­kas­taa kaik­kia lap­si­a­ni.