Sain ol­la tou­ko­kuus­sa en­sim­mäis­tä ker­taa Ruot­sin su­vi­seu­rois­sa Taa­lain­maal­la. Ko­toa läk­sin mat­kaan he­la­tors­tai­aa­mu­na naa­pu­ri­pi­tä­jän An­tin ja Lii­san kyy­dis­sä koh­ti Jy­väs­ky­lää, jos­ta jat­koim­me mat­kaa yh­teis­kul­je­tuk­sel­la. Lin­ja-au­tos­sa ole­vis­ta mat­kus­ta­jis­ta suu­rin osa oli mi­nul­le tun­te­mat­to­mia. Mat­kan ai­ka­na tu­tus­tuin mo­neen uu­teen ih­mi­seen, ja lin­ja-au­tos­sa oli iloi­nen tun­nel­ma. Lau­let­tiin Sii­o­nin lau­lu­ja, kuul­tiin mon­ta ru­noa, elä­män­ta­ri­naa ja hu­mo­ris­tis­ta jut­tua. Me­no­mat­kal­la jär­jes­tet­tiin ar­pa­jai­set Taa­lain­maan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen hy­väk­si.

Tu­rus­ta Tuk­hol­maan me­nim­me lai­val­la, jos­sa tu­tus­tu­mi­nen jat­kui mui­den seu­roi­hin mat­kaa­vien kans­sa. Tuk­hol­maan saa­vut­tu­am­me teim­me aa­mu­kä­ve­lyn van­has­sa kau­pun­gis­sa. Sää oli eri­no­mai­nen. Läm­pö­aal­to oli tul­lut Ruot­siin il­mei­ses­ti Suo­mea ai­kai­sem­min, kos­ka kyl­vö­työt oli jo saa­tu val­miik­si. Mat­ka jat­kui hie­no­jen pel­to­la­keuk­sien kaut­ta koh­ti Taa­lain­maa­ta. Py­säh­dyim­me Bor­län­ges­sä, jon­ne mo­net suo­ma­lai­set siir­to­lai­set muut­ti­vat 1960- ja 1970-lu­vul­la ja me­ni­vät töi­hin rau­ta­teh­taa­seen.

Su­vi­seu­ra­paik­ka oli Gag­ne­fin kun­nas­sa, Mockf­jär­din ky­läs­sä ole­va kou­lu­kes­kus. Ilo val­ta­si mie­le­ni, kun näin su­vi­seu­ra­pai­kan. Mei­dät otet­tiin läm­pi­mäs­ti vas­taan. Aloi­tus­seu­rois­sa oli kii­tol­li­nen mie­li. Usein olin aja­tel­lut, et­tä pää­si­sin­pä mu­kaan, kun olin lu­ke­nut Päi­vä­mies-leh­des­tä uu­ti­sia Ruot­sin su­vi­seu­rois­ta. Nyt se toi­ve oli to­teu­tu­nut.

Ju­ma­lan sa­naa kuu­lu­tet­tiin kol­men päi­vän ajan sekä suo­men et­tä ruot­sin kie­lel­lä. Ame­ri­kan pu­hu­ja pu­hui eng­lan­nin kie­lel­lä. Nuo­ria us­ko­nys­tä­viä oli pal­ve­lu­teh­tä­vis­sä, ja heis­tä vä­lit­tyi us­kon vai­kut­ta­ma ilo ja in­nos­tus. Seu­rois­sa oli mu­ka­va is­tua, ja seu­rat oli­vat mi­nul­le us­koa vah­vis­ta­vat. Ju­ma­la ruok­ki pu­heit­ten kaut­ta, ja tun­tui hy­väl­tä, et­tä saa ol­la Ju­ma­lan lap­si. Lau­an­tai-il­ta­na Gag­ne­fin kau­nis ja iso kirk­ko oli ää­ri­ään myö­ten täyn­nä, ja voi­ma­kas vir­ren­vei­suu ei kuu­lu­nut vain kor­vis­sa vaan hi­ve­li myös sel­kä­pii­tä.

Seu­ra­mat­kaam­me kuu­lui myös ret­ki Taa­lain­maan kar­ja­ma­joil­le. Kun saa­vuim­me pe­ril­le, kat­se­lim­me hy­vin hoi­det­tu­ja ma­jo­ja ja kuu­lim­me kar­ja­ma­jo­jen his­to­ri­as­ta. Har­taus­het­ken ai­hee­na oli Hy­vän Pai­me­nen psal­mi, ja lo­puk­si lau­loim­me lau­lun ”Taa­lain­maan kar­ja­ma­joil­ta”. Os­car Lind­berg sa­noit­ti sen juu­ri sa­moil­la pai­koil­la, jois­sa vie­rai­lim­me.

Mon­ta ker­taa olen kuun­nel­lut ja hy­räil­lyt tuo­ta lau­lua hau­ta­jai­sis­sa ja häis­sä. Sa­mal­la olen miet­ti­nyt, et­tä mi­tä­hän ne kar­ja­ma­jat oi­ke­as­taan ovat ol­leet. Nyt tie­dän: Ke­sän alus­sa Taa­lain­maan jo­ki­ran­nan asuk­kaat muun mu­as­sa Mockf­jär­din ky­läs­tä muut­ti­vat kar­joi­neen 25 ki­lo­met­rin pää­hän met­sään, jo­hon oli ra­ken­net­tu pie­net asun­not ja muut tar­vit­ta­vat ti­lat. Se oli iso al­ku­ke­sän ta­pah­tu­ma. Ky­län kar­ja, lap­set ja ai­kui­set eväi­neen te­ki­vät mat­kaa koh­ti ke­säis­tä asuin- ja lai­dun­paik­kaa. Siel­lä kar­ja pääs­tet­tiin yh­teis­lai­tu­mel­le met­sään, jos­sa sitä pai­men­net­tiin. Saa­toin vain ku­vi­tel­la, min­kä­lai­nen oli las­ten ja eläin­ten rie­mu, kun läh­tö koit­ti. Var­mas­ti rie­mul­lis­ta oli se­kin, kun pa­lat­tiin tut­tuun ko­ti­ky­lään ja omaan ko­tiin.

Seu­rois­sa tu­tus­tuin mo­neen uu­teen us­ko­nys­tä­vään. Erään mie­hen isän syn­ty­mä­paik­ka oli mi­nun ko­ti­pi­tä­jä­ni naa­pu­ri­ky­läs­sä Suo­mes­sa, jo­ten tun­tui sil­tä, et­tä me­hän ol­laan mel­kein su­ku­lai­sia. Mut­ta me­hän ol­tiin enem­män­kin: Jee­suk­sen ys­tä­viä ja us­kon­vel­jiä. Us­ko yh­dis­tää, asu­taan­pa sit­ten Suo­mes­sa, Ruot­sis­sa, Ame­ri­kas­sa tai mis­sä muu­al­la ta­han­sa. Val­ta­kun­nan raja tai kie­li ei ero­ta, kun Pyhä Hen­ki yh­dis­tää ja liit­tää Ju­ma­lan per­he­vä­en jouk­koon.

Yö­vyin tu­tus­sa per­hees­sä Mockf­jär­dis­sä ja mi­nua pi­det­tiin kuin ”piis­paa pap­pi­las­sa”: sau­noim­me, kes­kus­te­lim­me ja nau­tim­me ta­lon tar­joi­lus­ta. Van­ho­ja tut­tu­ja rip­pi­kou­lun opet­ta­jia ja op­pi­lai­ta ta­pa­sin, ja läm­möl­lä muis­te­lim­me yh­tei­siä rip­pi­kou­lu­lei­re­jäm­me Han­ka­sal­mel­la.

Mon­ta ker­taa seu­ro­jen ai­ka­na to­te­sim­me, et­tä nämä ovat to­del­li­set su­vi­seu­rat: au­rin­ko pais­toi ja saim­me naut­tia läm­pi­mäs­tä sääs­tä. Vie­lä tär­ke­äm­pää oli, et­tä Tai­vaan Isä an­toi ar­mon au­rin­gon pais­taa sy­dä­miim­me. Se läm­mit­ti miel­tä. Vie­lä pa­luu­mat­kal­la oli kii­tol­li­nen mie­li kai­kes­ta sii­tä, mitä olin saa­nut näh­dä ja ko­kea Taa­lain­maan su­vi­seu­rois­sa. Sa­maa seu­ra­sää­tä pyy­däm­me myös tu­le­viin su­vi­seu­roi­hin ää­ne­kos­kel­le.

Suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti mat­kaa en­si vuo­den Ruot­sin su­vi­seu­roi­hin!