Mielestäni vanhat viisaudet ovat totta lastenkasvatuksessa: ”Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset, isot murheet.” Tai: ”Pieni lapsi polkee syliä, iso sydäntä.”
Nyt, kun lapsemme ovat kaikki tulleet täysi-ikäisiksi, muistelen kaiholla aikaa, jolloin lapset olivat pieniä ja juoksivat kilvan syliin. Kaikilla oli niin paljon asiaa, ettei tiennyt ketä olisi kuunnellut. Elämä oli kiireistä ja usein ajattelin, että milloin tämä kiire loppuu? Nyt se on loppunut – liiankin pian! Ajan ratas pyörii vääjäämättömästi eteenpäin, eikä sitä voi pysäyttää. Nyt eläkkeellä ollessa on monesti ollut mielessäni kolmaskin kuulemani sanonta: ”Silloin se on parasta ollut, kun se on ollut työtä ja tuskaa.” Totta on tämäkin.
Taaksepäin katsoessa, oma kasvatustyö tuntuu puutteelliselta. Tulee pohdittua, miten olisi voinut hoitaa tehtävän paremmin. Valitettavasti sitä ei kuitenkaan voi ottaa enää uusiksi. Siihen olen tyytyväinen, että yhteiskunta antoi mahdollisuuden puolisoni ja lastemme äidin hoitaa lapsia kotona. Itse olin työni tähden paljon poissa. Työ oli minulle tärkeä. Pidin siitä ja halusin hoitaa sen niin hyvin kuin osasin. Liikuntaharrasteet auttoivat ylläpitämään terveyttä. Jos jotain haluaisin takana olevasta isän tehtävästä elää uudelleen, antaisin enemmän aikaa lapsille ja perheelle.
Jokaisen lapsen syntymä on ollut iloinen asia. Vastasyntynyt lapsi sylissään tuntee havainnollisesti Jumalan ihmeellisen luomistyön. Samalla on rukouksen mieli viatonta taivaan lahjaa katsellessa: ”Anna Jumala meille taitoa ja ymmärrystä kasvattaa tätä lahjaksi saatua lasta.”
Yksi lapsistamme syntyi seuramatkalla. Vein äidin ensin Vaasan synnytyslaitokselle ja olin mukana synnytyksessä. Synnytyssalista kiiruhdin heti pitämään seurapuhetta. Kun puheeni lopussa kerroin iloisesta perhetapahtumasta, eräs seuravieras lausahti: ”Nuo jurvalaaset taitaa olla jalostettuja laihialaasia.” Asuimme nimittäin silloin Jurvassa ja lausahduksen takana oli ajatus nuukuudesta.
Kun seuraava lapsi syntyi, kävin hakemassa äidin ja lapsen kotiin synnytyslaitokselta. Joimme tervetulokahvit kodissamme, ja minun oli kahvin jälkeen kiirehdittävä viikoksi seurakunnan rippileirille. Silloin ei isyyslomasta puhuttu vielä mitään. Myöhemmin sain minäkin niistä nauttia. Rohkaisenkin teitä isiä pitämään lomanne. Ne ovat hieno yhteiskunnan antama mahdollisuus ja ennen kaikkea hieno asia lapselle, isälle itselle, puolisolle ja koko perheelle.
Aivan erityisen yllättävä ja iloinen muisto on jäänyt siitä, kun nuorin tyttömme syntyi kotiin. Aamulla äiti heräsi ja tunsi voimakkaat supistukset ja herätti minut soittamaan lääkärille. Näin teinkin. Pian lääkäri tuli ja ambulanssihenkilökunta perässä. Lääkäri totesi, että nyt synnytetään kotona ja tässä omassa sängyssä. Muut lapset heräsivät ja tulivat ihmettelemään sängyn viereen, mitä täällä kodissamme oikein tapahtuu. Se oli varsinainen perhesynnytys ilman suunnitelmaa. Kaikki meni hyvin ja tapahtumasta jäi meille kaikille hienot muistot.
Jokainen lapsemme on yksilö ja ainutkertainen ihminen lahjoineen ja heikkouksineen niin kuin me vanhemmat kasvattajina. Vaimoni piti tärkeänä, että lapsi saa olla paljon sylissä. Elämän luksus ei ole laatuajassa, vaan arjen elämässä ja vanhempien läsnäolossa lapsilleen. Hienoja yhteisiä hetkiä olivat suviseuroissa käynnit, kylpylämatkat, yhteiset retket ja juhlat.
Jälkeenpäin ajateltuna itse olIsin halunnut antaa lapsille enemmän myönteistä palautetta, kannustusta ja kehuja niistä vahvuuksista, joita heillä on. Tähän liittyen luin Helsingin Sanomista rehtori Ville Laivamaan mielenkiintoisen haastattelun: Hän oli ennen jämpti, mutta etäinen opettaja, jolle oli tärkeä pitää koululuokka hiljaisena. Sitten hän päätti tehdä pieniä muutoksia, ja suhde oppilaisiin muuttui. ”Minusta nimenomaan aikuisen on muutettava käytöstään, jos tavoite on, että lapsi muuttaa käytöstään. Lapselle merkitsee paljon se, kun häntä pysähtyy kuuntelemaan.”
Laivamaa kertoo Pro koulu-nimisestä hankkeesta, jossa hyödynnetään uutta tutkimustietoa positiivisen kasvatuksen menetelmästä. Siinä on erityisen tärkeää antaa myönteistä palautetta toivotusta käytöksestä ja keskittyä sen vahvistamiseen. ”Tarkoitus ei ensisijaisesti ole reagoida ongelmaan, vaan ehkäistä niitä ennalta ja keskittyä oppilaiden vahvuuksiin. Toki ei-toivottuun käytökseen, esimerkiksi kiroiluun, puututaan yhä tarvittaessa keskustelemalla, mutta ei ripittämällä tai läksyttämällä. Käyttäytymisodotukset on käännettävä lapsen kielelle. On annettava selkeät säännöt, kuten ”autan toista” tai ”otan mukaan”. Kun lapsi käyttäytyy toivotusti, opettaja kehuu häntä (HS 11.4.2019 ”Luolasta poistunut”).
Kun nuorena avioparina opiskelimme Helsingissä, saimme kokea elämän suurimman ihmeen. Löysimme Jumalan valtakunnan. Jumala siunasi meille lapsia ja toiveemme on ollut, että he varjeltuisivat uskomassa. Tiedän, että se ei ole meidän vallassa, viisaudessa, taidossa eikä voimassa. Meidän heikkouksista ja vajavuuksista huolimatta Jumala voi varjella lapsiamme uskomassa ja johdattaa nekin, jotka nyt eivät usko, valtakuntaansa. Onnellinen se koti, jossa kuuluu heikolle ja epäonnistuneelle: ”Synnit saa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.”
Nyt kasvatustyössä on toinen vaihe: Lastemme tukeminen ja rukoileminen heidän ja läheisten puolesta, vaarina ja mummuna oleminen lastenlapsille. Lopulta kasvatustyö on elämänmittainen prosessi. Meitä kasvatetaan ja me kasvatamme.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys