Olen pa­pin­vi­ras­sa ol­les­sa­ni saa­nut ol­la mo­nis­sa hie­nois­sa juh­lis­sa. Nyt eläk­keel­lä­kin mi­nua on kut­sut­tu vie­lä mu­kaan.

Kir­kon py­hät toi­mi­tuk­set ovat hie­no­ja juh­la­het­kiä mi­nul­le, mut­ta ai­van eri­tyi­ses­ti niil­le, joi­ta se kos­ket­taa. Ne ovat ai­nut­ker­tai­sia juh­lia. Kas­te, kon­fir­moin­ti ja hau­taan siu­naus kos­ket­ta­vat ih­mis­tä hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti vain ker­ran. Myös avi­o­liit­toon vih­ki­mi­nen on suu­ri juh­la­het­ki, jos­sa puo­li­sot lu­pau­tu­vat ra­kas­ta­maan toi­si­aan eli­ni­käi­ses­sä lii­tos­sa.

Kas­te­juh­la on juh­lis­ta hie­noim­pia. Kas­te on sak­ra­ment­ti, mikä tar­koit­taa sitä, et­tä se on Jee­suk­sen aset­ta­ma pyhä toi­mi­tus. Jee­sus on käs­ke­nyt kas­taa kaik­ki kan­sat, ja hän on it­se kas­te­juh­las­sa läs­nä. Ju­ma­lan sana ja vesi yh­dis­ty­vät, ja nii­den kaut­ta Jee­sus on nä­ky­väl­lä ta­val­la kas­tet­ta­van us­koa vah­vis­ta­mas­sa.

Olen ko­ke­nut, et­tä kas­te­juh­las­sa hyvä mie­li sä­tei­lee läs­nä­o­le­vis­ta. äi­ti, isä ja koko per­he, iso­van­hem­mat, kum­mit ja muut vie­raat ovat on­nel­li­sia ja iloi­sia.

Pie­ni lap­si on pu­et­tu pit­kään val­ke­aan vaat­tee­seen, ikään kuin ”tai­vaal­li­seen juh­la­pu­kuun". Van­hem­mat ovat ot­ta­neet hä­net vas­taan Ju­ma­lan lah­ja­na. He ovat ol­leet luo­mis­työn vä­li­kap­pa­lei­ta, ei­vät lap­sen te­ki­jöi­tä. Pap­pi lu­kee tä­hän liit­ty­en juh­lan alus­sa Ju­ma­lan sa­naa: ”Her­ra, sinä olet luo­nut mi­nut si­sin­tä­ni myö­ten, äi­ti­ni koh­dus­sa olet mi­nut pu­no­nut. Minä olen ih­me, suu­ri ih­me, ja kii­tän si­nua sii­tä.” (Ps.139:13.)

Kas­te­juh­lan hie­noin het­ki on, kun pie­ni lap­si kas­te­taan ni­mel­tä mai­ni­ten Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen ja kun hä­net siu­na­taan apos­to­li­sel­la siu­nauk­sel­la ja kät­ten pääl­le pa­ne­mi­sel­la.

Mo­net ajat­te­le­vat, et­tä lap­si on vi­a­ton ja sik­si hä­net voi­daan kas­taa. Ylei­ses­ti aja­tel­laan, et­tä kas­teen sak­ra­ment­ti vä­lit­tää us­kon lap­sel­le. Raa­mat­tu kui­ten­kin opet­taa, et­tä pie­nel­lä lap­sel­la on us­ko Ju­ma­lan lah­ja­na. Se on hä­nel­lä ol­lut elä­män en­si het­kes­tä al­ka­en jo äi­din koh­dus­sa.

El­lei lap­sel­la oli­si us­koa, em­me voi­si hän­tä kas­taa, sil­lä Jee­sus sa­noo: ”Joka us­koo ja kas­te­taan, pe­las­tuu.” Lap­sen us­kon tun­nus­taa it­se Kris­tus, kun hän sa­noo: ”Mut­ta joka viet­te­lee, yh­den näis­tä pie­nis­tä, jot­ka us­ko­vat mi­nuun..." (Matt. 18:6). Lu­te­ri­lai­sen kir­kon tun­nus­tus­kir­jois­sa ope­te­taan, et­tä ”sak­ra­ment­te­ja käy­te­tään oi­kein, kun ne us­ko­en ote­taan vas­taan ja us­koa niil­lä vah­vis­te­taan”.

Ih­mis­jär­ki ei tah­do ym­mär­tää lap­sen us­koa. Mo­net ajat­te­le­vat, et­tä pie­ni lap­si ei ky­ke­ne vie­lä us­ko­maan. Sik­si on hyvä, et­tä jo­kai­ses­sa kas­te­juh­las­sa lu­e­taan Ju­ma­lan sa­naa ja tun­nus­te­taan näin myös lap­sen us­ko kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan.

Jee­suk­sen­kin ai­ka­na oli ih­mi­siä, jot­ka ha­lu­si­vat tuo­da lap­sen­sa Jee­suk­sen luo. Ope­tus­lap­set moit­ti­vat tuo­jia. He ajat­te­li­vat, et­tä Jee­suk­sel­la on tär­ke­äm­pää te­ke­mis­tä kuin ot­taa pie­niä lap­sia sy­liin­sä ja siu­na­ta hei­tä. Jee­sus oi­kein när­käs­tyi ope­tus­lap­sil­leen ja sa­noi pai­nok­kaas­ti: ”Sal­li­kaa las­ten tul­la mi­nun luok­se­ni, äl­kää es­tä­kö hei­tä. Hei­dän kal­tais­ten­sa on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. To­ti­ses­ti: joka ei ota Ju­ma­lan val­ta­kun­taa vas­taan niin kuin lap­si, hän ei sin­ne pää­se.” (Mark.10:13–16.)

Lapsenlapsen kastejuhlassa.

Kas­te on nä­ky­vä ar­mon­merk­ki ja hy­vän oman­tun­non liit­to Ju­ma­lan kans­sa. Kol­miyh­tei­nen Ju­ma­la vah­vis­taa sii­nä pie­no­kai­sen us­koa. Ju­ma­la on hä­net luo­nut, Kris­tus on lu­nas­ta­nut ja Pyhä Hen­ki py­hit­tää hän­tä Ju­ma­lan lap­se­na Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan osal­li­suu­des­sa.

Kas­te­toi­mi­tuk­seen liit­tyy myös vir­siä ja ru­kouk­sia. Niis­sä kii­te­tään lap­ses­ta ja us­kon lah­jas­ta. Ru­kouk­ses­sa pyy­de­tään, et­tä Ju­ma­la var­je­li­si lap­sen, van­hem­mat, kum­mit ja kaik­ki muut­kin us­kos­sa elä­män lop­puun saak­ka. Pap­pi pi­tää pu­heen ja siu­naa kas­tet­ta­van ris­tin­mer­kil­lä.

Puhe päät­tyy kas­teen ase­tus­sa­noi­hin eli sii­hen, mi­ten Jee­sus on it­se käs­ke­nyt opet­taa kaik­kia kan­so­ja ja kas­taa Isän ja Po­jan ja Py­hän Hen­gen ni­meen. Kas­te­käs­kyyn si­säl­ty­vä Jee­suk­sen lu­paus on loh­dul­li­nen koko per­heel­le: ”Minä olen tei­dän kans­san­ne joka päi­vä maa­il­man lop­puun as­ti” (Matt. 28:20).

Kas­te­juh­lan pää­a­sia ei ole ni­men an­ta­mi­nen, vaik­ka se pe­rin­tei­ses­ti sii­nä yh­tey­des­sä en­si ker­ran jul­kis­te­taan. Mi­nu­a­kin on mon­ta ker­taa pyy­det­ty, et­tä tu­li­sin an­ta­maan ni­men lap­sel­le, kun on pyy­det­ty toi­mit­ta­maan kas­te. To­sin en ker­taa­kaan ole it­se saa­nut an­taa ni­meä, vaan van­hem­mat ovat ha­lun­neet sen päät­tää. No, eh­kä pyyn­tö on ha­lut­tu lei­kil­li­ses­ti esit­tää. Pää­a­sia on kui­ten­kin lap­sen kas­ta­mi­nen Jee­suk­sen käs­kyn mu­kaan.

Juh­lan jäl­keen ote­taan va­lo­ku­via. Ne ovat mu­ka­via muis­to­ja hie­nos­ta ai­nut­ker­tai­ses­ta juh­las­ta. Nii­tä on mu­ka­va kat­sel­la jäl­keen­päin, ja ne vä­lit­tä­vät kas­te­tul­le hä­nen vart­tu­es­saan hie­non muis­ton.

Kas­te­het­ken jäl­keen nau­ti­taan yh­des­sä­o­los­ta ja sa­mal­la mais­tel­laan pöy­dän an­ti­mia. Tar­joi­lu­kaan ei kui­ten­kaan ole vält­tä­mä­tön osa kas­te­juh­laa. Sil­lä ei pidä ke­nen­kään van­hem­man kuor­mit­taa it­se­ään. Kas­te­juh­lan voi jär­jes­tää ko­din li­säk­si myös kir­kos­sa tai muus­sa so­pi­vas­sa pai­kas­sa.

Ker­ran erääs­sä kas­te­juh­las­sa en­nen toi­mi­tus­ta eräs vie­ras tuli mi­nua pu­hut­te­le­maan. Hän sa­noi, et­tä minä teen suu­ren syn­nin ja jou­dun vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la te­ke­mään ti­liä, jos kas­tan tä­män pie­nen lap­sen. Minä sa­noin hä­nel­le: ”Minä kas­tan tä­män lap­sen mie­lel­lä­ni, kun Jee­sus on käs­ke­nyt näin teh­dä ja van­hem­mat ovat pyy­tä­neet mi­nua kas­ta­maan tä­män lap­sen. Minä us­kon, et­tä teen suu­rem­man syn­nin, jos jä­tän tä­män us­ko­vai­sen lap­sen kas­ta­mat­ta.”

Va­li­tet­ta­vas­ti ny­kyi­sin mo­net van­hem­mat ei­vät enää kas­ta­ta las­taan. Kas­teen ti­lal­le on tul­lut ”ni­mi­äi­set”, joka on täy­sin maal­li­nen juh­la. Jos jä­täm­me kas­ta­mat­ta lap­sem­me, hyl­kääm­me Jee­suk­sen käs­kyn. Lu­te­ri­lai­ses­sa kir­kos­sa sak­ra­ment­tien hoi­ta­mi­nen on us­kot­tu pa­peil­le. Ajal­li­sen seu­ra­kun­nan jä­sen lap­ses­ta tu­lee kas­teen jäl­keen. Tai­vaan val­ta­kun­nan jä­sen hän on elä­män en­si het­kes­tä läh­tien.

Ajal­li­ses­sa seu­ra­kun­nas­sa eli evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­ses­sa kir­kos­sa mei­dän us­ko­vais­ten on hyvä ol­la ja teh­dä evan­ke­liu­min työ­tä. Kir­kon opin pe­rus­ta on yhä py­häs­sä Raa­ma­tus­sa, vaik­ka kir­kos­sa on hor­ju­tet­tu tuo­ta pe­rus­taa ja sii­tä on poi­ket­tu­kin. Koko Suo­men kan­san etu on ol­lut lu­te­ri­lai­nen kan­san­kirk­ko. Sen ole­mas­sa­o­lo on suo­jan­nut krii­sien ai­ka­na ja tuo­nut mo­niin ih­mi­se­lä­män vai­hei­siin ja juh­liin toi­von nä­kö­a­laa.