Olen usein aja­tel­lut, et­tä pu­hu­mi­nen on tär­ke­äm­pi asia kuin kuun­te­le­mi­nen. Sik­si olen mo­nes­ti vih­ki­pu­hees­sa lai­nan­nut aja­tus­ta: ”Pu­hu­kaa toi­sil­len­ne, se on avi­o­lii­ton pu­nai­nen lan­ka.” Sa­mal­la olen yrit­tä­nyt muis­tut­taa, et­tä kuun­nel­la­kin tu­li­si. Muu­ten­han pu­hu­mi­sel­la ei ole mi­tään mer­ki­tys­tä. Olen aja­tel­lut vir­heel­li­ses­ti, et­tä kuun­te­le­mi­nen hoi­tuu it­ses­tään niin kuin hen­gi­tys.

Ta­pa­sin ker­ran sai­raa­las­sa hen­ki­lön, joka ha­lu­si pu­hua mi­nul­le. Kun hän huo­ma­si, et­ten kuun­te­le hän­tä tar­kas­ti, hän nou­si sän­gys­tä, is­tui pöy­dän ää­reen ja pyy­si mi­nua is­tu­maan toi­sel­le puo­lel­le pöy­tää. Kat­soim­me toi­si­am­me sil­miin ja hän pu­hui ja pu­hui. Minä kuun­te­lin, jos­kus nyök­kä­sin ja ky­syt­tä­es­sä vas­ta­sin, mitä asi­as­ta ym­mär­sin. En pal­jo­a­kaan osan­nut vas­ta­ta. Kun hän lo­pet­ti, hän kiit­ti, et­tä olin kuun­nel­lut hän­tä.

Minä, niin kuin moni muu­kin, ajat­te­len osaa­va­ni kuun­nel­la. To­del­li­suu­des­sa mo­nes­ti on niin, et­tä en kuu­le, mitä toi­nen ha­lu­aa mi­nul­le sa­noa. Las­tem­me ol­les­sa pie­niä he tu­li­vat pu­hu­maan mi­nul­le omia asi­oi­taan. Minä olin kes­kit­ty­nyt omiin aja­tuk­sii­ni ja vas­tai­lin yleen­sä, et­tä ”joo”. Vai­mo­ni ta­pa­si lap­sil­le sa­noa, et­tei isä kuu­le, kun hän ajat­te­lee työ­a­si­oi­ta. Läs­nä ole­va isä oli pois­sa­o­le­va isä.

Mo­nes­sa pa­ri­suh­tees­sa tu­lee vai­keuk­sia, kun ei osa­ta kuun­nel­la tois­ta. Työ­pai­kal­la voi syn­tyä jän­nit­tei­tä, jos ei saa sa­not­ta­vaan­sa pe­ril­le. Jos em­me osaa kuun­nel­la tois­ta, seu­raa on­gel­mia. Vuon­na 2007 jul­kais­tun suo­ma­lais­tut­ki­muk­sen mu­kaan lä­hes 30 pro­sent­tia hoi­to­vir­heis­tä oli­si voi­tu eh­käis­tä, jos vuo­ro­vai­ku­tus po­ti­laan kans­sa oli­si toi­mi­nut ja hän­tä oli­si kuun­nel­tu pa­rem­min.

Oi­keus­sa­li­vies­tin­nän do­sent­ti ja pu­he­vies­tin­nän yli­o­pis­to­leh­to­ri Tuu­la-Riit­ta Vä­li­kos­ki on laa­ti­nut kiin­nos­ta­van lis­tan ylei­sim­mis­tä kuun­te­luun liit­ty­vis­tä vir­heis­tä (HS 16.1.2018):

1) Oman vas­tauk­sen val­mis­te­lu: Luul­ta­vas­ti ylei­sin kuun­te­luun liit­ty­vä on­gel­ma. Em­me mal­ta kuun­nel­la tois­ta kuin pa­rin virk­keen ver­ran ja alam­me ajat­te­le­maan omaa vas­taus­tam­me. Em­me enää kuu­le toi­sen sa­not­ta­vaa, kun huo­mio on siir­ty­nyt omaan val­mis­te­luun. Hyvä kuun­te­li­ja malt­taa lait­taa oman nä­kö­kul­man­sa si­vuun kuun­te­le­mi­sen ajak­si.

2) En­nak­ko­a­sen­teet vä­rit­tä­vät kuul­tua: Vies­tit ei­vät kul­je ih­mis­ten vä­lil­lä tyh­jää ka­na­vaa pit­kin, vaan kuun­te­li­ja suh­teut­taa kuu­le­man­sa omiin tie­toi­hin­sa, asen­tei­siin­sa ja ase­maan­sa.

3) Kyl­mä kuun­te­li­ja saa vä­hem­män tie­toa: Voim­me kuun­nel­la te­hok­kaas­ti, ke­rä­tä toi­sel­ta tie­toa, mut­ta muu­ten olem­me kuin sei­nä. Kun pu­hu­ja ei saa nä­ky­vää vas­ta­re­ak­ti­o­ta, voi tul­la olo, et­tei hä­nen ker­to­man­sa asia ole tär­keä. Sil­loin ih­mi­nen al­kaa ker­toa asi­an­sa ly­hyt­sa­nai­sem­min ei­kä kuun­te­li­ja vält­tä­mät­tä saa ha­lu­a­maan­sa tie­toa.

4) Kuun­nel­laan vain sa­nat: Hyvä kuun­te­li­ja re­kis­te­röi sa­no­jen li­säk­si non-ver­baa­li­set vies­tit eli ke­hon liik­keet, ää­nen­sä­vyt, tau­ot ja kat­seet. Ne laa­jen­ta­vat pu­heen mer­ki­tys­tä.

Vä­li­kos­ki an­taa myös hy­viä vink­ke­jä kuun­te­li­jal­le. Kuun­te­le lop­puun as­ti, mie­ti het­ki ja vas­taa sit­ten. Ob­jek­tii­vi­nen kuun­te­le­mi­nen on vai­ke­aa, lä­hes mah­do­ton­ta, mut­ta omat en­nak­ko­a­sen­teet on hyvä tie­dos­taa. Ai­na kan­nat­taa kuun­nel­la tois­ta vil­pit­tö­mäs­ti. Se on­nis­tuu par­hai­ten, kun ai­dos­ti kes­kit­tyy kuun­te­le­maan.

Mil­loin kuun­te­le­mi­nen on vai­ke­aa? Ai­na­kin sil­loin, jos on kiin­nos­tu­nut vain it­ses­tään ja us­koo tie­tä­vän­sä, mitä toi­set ajat­te­le­vat ja mil­lai­sia he ovat. Täl­löin voi aja­tel­la, et­tä ei ole edes tar­peen kuun­nel­la mui­ta.

Seu­rois­sa olem­me kuun­te­li­jan pai­kal­la. Var­mas­ti moni muu mi­nun kans­sa­ni on huo­man­nut, et­tä aja­tuk­set saat­ta­vat rien­tää seu­ra­pu­heen ai­ka­na ai­van muu­al­le. Voi löy­tää it­sen­sä vaik­ka­pa jo­ta­kin ar­kis­ta asi­aa miet­ti­mäs­tä. Ai­na ei ole help­poa kuun­nel­la.

Ju­ma­la avaa sa­naan­sa Py­hän Hen­gen kaut­ta. Hän an­taa kuu­li­jal­le kor­vat kuul­la ja avaa sy­dä­men ot­ta­maan vas­taan sa­nan­sa. ”Jol­la on kor­vat, se kuul­koon, mitä Hen­ki sa­noo seu­ra­kun­nil­le” (Ilm.2:11). "Us­ko syn­tyy kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­sen syn­nyt­tää Kris­tuk­sen sana" (Room. 10:17). Kun purp­pu­ran­myy­jä Lyy­dia kuun­te­li apos­to­li Paa­va­lia, ”Her­ra ava­si hä­nen sy­dä­men­sä ot­ta­maan vas­taan sen mitä Paa­va­li pu­hui” (Apt. 16:14).

Jos­kus käy niin, et­tei ih­mi­nen enää ym­mär­rä Ju­ma­lan sa­naa. Jee­sus se­lit­ti, et­tei ih­mi­nen enää sie­dä kuun­nel­la, mitä hän sa­noo (Joh. 8:43).

Tai­vaan Isäl­tä saam­me pyy­tää pait­si lah­jaa kuun­nel­la Ju­ma­lan sa­naa ja kät­keä sen sy­dä­miim­me, myös lah­jaa ja malt­tia kuun­nel­la puo­li­soa, lap­sia ja kaik­kia lä­him­mäi­si­äm­me. Kuul­luk­si tu­le­mi­nen läm­mit­tää, kuun­te­le­mi­nen aut­taa ym­mär­tä­mään toi­si­am­me.