Hel­mi Au­tio

Ke­vään vii­mei­nen työ­aa­mu oli lau­an­tai ja ke­vät­juh­la­päi­vä. Mie­he­ni lu­pa­si läh­teä mu­kaa­ni kus­kik­si, et­tei mi­nun tar­vit­si­si ajel­la yk­sin va­jaan tun­nin pää­hän töi­hin ja ta­kai­sin. Hän ai­koi ke­vät­juh­lan ajan kier­rel­lä kau­pun­gin au­to- ja ko­ne­liik­kei­tä ja kat­sel­la, löy­tyi­si­kö meil­le asun­to­vau­nua su­vi­seu­ra­reis­suil­le. Mie­he­ni oli jo pit­kään et­si­nyt vau­nua ne­tis­tä ja sa­mal­la toi­vo­nut löy­tä­vän­sä jos­ta­kin asun­to­vau­nun, jota ei oli­si vie­lä lai­tet­tu myyn­tiin net­tiin.

Ke­vät­juh­la kes­ti noin nel­jä­kym­men­tä mi­nuut­tia. Sen ajan pa­le­lin sa­lin ta­ka­o­sas­sa hy­vin voi­mak­kaan tuu­le­tuk­sen koh­dal­la. Mi­nul­le oli etu­kä­teen ker­rot­tu, et­tä mi­nul­la saat­tai­si ol­la vie­lä jo­ta­kin hom­maa ke­vät­juh­lan jäl­keen, mut­ta lo­pul­ta mi­tään ei ol­lut­kaan. Avai­men pa­lau­tuk­sen jäl­keen olin va­paa läh­te­mään. Soi­tin mie­hel­le­ni, et­tä oli­sin val­mis.

Tul­les­saan mie­he­ni löy­si kou­lun pi­hal­ta on­nel­li­ses­ti ja eh­kä hie­man häm­men­ty­nees­ti hy­myi­le­vän lo­ma­lai­sen. Lo­ma­on­nit­te­lu­jen jäl­keen en­sim­mäi­nen ky­sy­mys oli: ”Käy­täis­kö kah­to­mas­sa yh­tä vau­nua?” Aje­lu oli tuot­ta­nut tu­los­ta, ja jo­kin asun­to­vau­nu oli kiin­nit­tä­nyt mie­he­ni huo­mi­on.

Lo­ma­na­loi­tus­jää­te­löi­tä nuo­les­kel­len ajoim­me au­to­liik­keen pi­haan. Pi­hal­la sei­soi pie­ni ja van­hah­ko asun­to­vau­nu. Mi­nun sil­mis­sä­ni se näyt­ti juu­ri sil­tä: pie­ni ja käy­te­tyn nä­köi­nen vau­nu. Mie­he­ni näki heti kaik­ki kor­jaus­jäl­jet, naar­mut, kol­hut ja ku­lu­neet koh­dat. Het­ken pi­hal­la pyö­rit­ty­äm­me au­to­myy­jä il­mes­tyi pai­kal­le ja al­koi ker­toa vau­nus­ta. Pää­sim­me si­säl­le­kin tut­ki­maan.

Oli­sim­me mie­lel­läm­me kat­sel­leet rau­has­sa kah­des­taan vau­nua, mut­ta myy­jä tah­toi näyt­tää kaik­ki liik­ku­van ko­din par­haat puo­let. Myy­jä osa­si ker­toa hy­vin yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti sen omi­nai­suuk­sis­ta ja oli sel­väs­ti pe­reh­ty­nyt asi­aan. Li­säk­si hän näyt­ti, mi­ten asi­at käy­tän­nös­sä toi­mi­vat. Hän esi­mer­kik­si ha­vain­nol­lis­ti, kuin­ka pöy­dis­tä ja soh­vis­ta teh­tiin sän­gyt, vaik­ka us­koi­sin, et­tä oli­sim­me sel­vin­neet sii­tä myös il­man apua. Vau­nun kom­pak­tiu­den vuok­si sen si­sä­o­siin tu­tus­tu­mi­nen oli hie­man han­ka­laa, kos­ka myy­jä tah­toi ol­la sa­maan ai­kaan vau­nus­sa esit­te­le­mäs­sä sitä. Jos­sa­kin vai­hees­sa pois­tuin suo­si­ol­la ta­ka­va­sem­mal­le eli oves­ta ulos.

Vau­nus­sa oli ku­lu­mi­ses­ta ja iäs­tä huo­li­mat­ta koh­tuul­li­ses­ti po­si­tii­vi­si­a­kin puo­lia. Ves­sas­sa oli täy­sin käyt­tä­mä­tön ke­mi­al­li­nen wc-is­tuin. Ka­tol­le oli asen­net­tu au­rin­ko­pa­nee­li, säh­köt pe­la­si­vat koko vau­nus­sa ja soh­vien is­tuin­tyy­nyt oli vaih­det­tu uu­siin. Jää­kaa­pin­kin piti kuu­lem­ma ol­la toi­mi­va. Li­säk­si vau­nun kaa­pis­sa oli use­am­pi rul­la it­se­lii­mau­tu­vaa ta­pet­tia uu­den il­meen luo­mi­sek­si. Vau­nu vai­kut­ti ihan hy­väl­tä, mut­ta tar­vit­sim­me ai­kaa miet­ti­mi­seen.

Vaunua sai helposti kodikkaammaksi koristetyynyillä ja pöytäliinalla.

Helmi Autio

Miet­ti­mi­sen ai­ka­na myy­jä eh­ti esi­tel­lä meil­le jon­kin muun mat­kai­lu­vau­nun ku­via kän­ny­käl­tään ja yh­tä re­mon­tis­sa ole­vaa vau­nua liik­keen­sä si­sä­puo­lel­la. Kun olim­me liik­keen si­säl­lä ja poh­dim­me vau­nun os­toa, tuli pai­kal­le joku myy­jän ka­ve­ri. Heti ter­veh­ti­mi­sen jäl­keen ka­ve­ri ky­syi myy­jäl­tä, mikä vau­nu liik­keen pi­hal­la on: ”Tuo­han mah­tus vaik­ka pe­rä­kont­tiin.” Mel­ko pian saim­me myös kuul­la, et­tä ka­ve­ri omis­taa vii­si asun­to­vau­nua. Vil­kai­sim­me mie­he­ni kans­sa toi­si­am­me. Em­me oli­si kai­van­neet ti­lan­tee­seen mui­ta hen­ki­löi­tä.

Mie­he­ni ym­mär­tää kai­kes­ta ko­nei­siin ja ajo­neu­voi­hin liit­ty­väs­tä hie­man (pal­jon) enem­män kuin minä. Sii­tä huo­li­mat­ta hän ky­syi mi­nul­ta sään­nöl­li­ses­ti, mitä miel­tä minä asi­as­ta olen. Ar­vos­tin asi­aa, mut­ta en­hän minä osan­nut sa­noa mi­tään. En tien­nyt mi­tään asun­to­vau­nu­jen hin­nois­ta ja ar­vois­ta. Tie­sin suu­rin piir­tein sen ver­ran, et­tä olim­me os­ta­mas­sa mel­ko van­haa ja käy­te­tyn nä­köis­tä vau­nua.

Kun ky­syim­me vau­nun hin­taa, saim­me kuul­la sen ole­van hie­man lii­kaa mei­dän bud­je­til­lem­me. Läh­dim­me vie­lä ker­ran tar­kas­te­le­maan vau­nua. Kier­rok­sen ai­ka­na pis­ti sil­mään se, mi­ten ka­ma­lan li­kai­set vau­nun kaik­ki pin­nat oli­vat. Sii­vouk­seen me­ni­si var­maan pari päi­vää, jos ha­lu­ai­si vau­nun käyt­tö­kun­toon.

Mie­he­ni on kova tin­ki­mään. Hän hoi­ti­kin tin­ki­mi­sen sii­hen as­ti, et­tei myy­jä enää pu­dot­ta­nut hin­taa. Hin­ta oli vie­lä­kin vä­hän lii­kaa, mut­ta sen ver­ran, et­tä sil­lä voi­si os­taa siis­tin vau­nun. Sa­noin­kin sen ää­neen. Myy­jä oli sitä miel­tä, et­tä hän voi­si imu­roi­da vau­nun. Kun sa­noin, et­tei se riit­täi­si vaan kaik­ki ta­sot pi­täi­si saa­da puh­taak­si, lu­pa­si myy­jä vii­si­kymp­piä sii­vous­ra­haa mi­nul­le. Mi­nul­le! Kuka väit­ti, et­tä minä sii­vo­ai­sin vau­nun? Kun mie­he­ni­kin pro­tes­toi asi­aa ja ky­syi myös it­sel­leen sa­man ver­ran sii­vous­ra­haa, pääs­tiin so­puun hin­nas­ta.

Kau­pan teko tie­to­ko­neel­la ai­heut­ti hie­man on­gel­mia. Yh­des­sä han­ka­las­sa vai­hees­sa myy­jä an­toi suo­si­ol­la mi­nul­le hii­ren kä­teen, kun yri­tin neu­voa ko­neen käy­tös­sä. Saim­me lo­pul­ta kau­pat teh­tyä ja avai­met kä­teen, mut­ta ei­hän se vie­lä sii­hen lop­pu­nut. Mi­nul­la lop­pui te­hot jo täs­sä vai­hees­sa ja hip­sin au­toon is­tu­maan, mut­ta mie­he­ni kävi vie­lä läpi joi­ta­kin asun­to­vau­nun asi­oi­ta myy­jän kans­sa.

Jäl­ki­kä­teen sain kuul­la, et­tä myy­jä oli esi­tel­lyt mie­hel­le­ni vau­nus­sa ole­vaa te­le­vi­si­o­ta ja mui­ta säh­kö­lait­tei­ta. Hän oli an­ta­nut te­le­vi­si­on kau­ko­sää­ti­men mie­hel­le­ni ja käs­ke­nyt et­si­mään ka­na­vat. Ei eh­kä ihan tu­tuin­ta hom­maa mie­hel­le­ni ei­kä mis­sään ni­mes­sä tar­peel­lis­ta (en­sim­mäi­nen vau­nun lait­ta­mi­seen liit­ty­vä asia oli­kin te­le­vi­si­on pois ot­ta­mi­nen, kos­ka em­me us­ko­neet tar­vit­se­vam­me sitä su­vi­seu­ra­mat­koil­la). Meil­le esit­te­le­mi­sen li­säk­si myy­jä oli esi­tel­lyt kaik­ki asun­to­vau­nun hie­nou­det myös ka­ve­ril­leen.

Uusi tapetti seinällä piristi vanhan vaunun ilmettä.

Helmi Autio

Vau­nun os­top­ro­jek­tiin liit­tyi vie­lä mon­ta muu­ta­kin kom­mer­venk­kiä, mut­ta kaik­kea en nyt ker­taa. Ai­na­kin mi­nun ma­kuu­ni hom­mas­sa meni mel­ko kau­an. En kui­ten­kaan kiel­lä, et­ten­kö oli­si hy­myil­lyt mie­he­ni kans­sa koko mat­kan ko­tiin vau­nun kans­sa.

Yl­lät­ty­nee­kö­hän ku­kaan, jos ker­ron, et­tä saim­me vau­nun lai­tet­tua val­miik­si su­vi­seu­ra­vii­kol­la. En mi­nä­kään yl­lät­ty­nyt, vaik­ka koko kuu­kau­si oli mi­nul­la lo­maa. Vii­me tip­pa vain on mi­nul­le te­hok­kain­ta työ­ai­kaa. Vie­lä pari päi­vää en­nen läh­töä lii­mai­lin vau­nun pe­rä­o­san ”huo­neen” sei­nil­le ta­pet­te­ja, mie­he­ni sa­hai­li sän­ky­jen tu­ek­si va­ne­rei­ta ei­kä vau­nua ol­lut vie­lä sii­vot­tu. Kaik­ki saa­tiin kui­ten­kin läh­tö­päi­vä­nä val­miik­si, vau­nu pa­kat­tua ja jää­kaap­pi pääl­le.

Kun pää­sim­me pe­ril­le kii­to­ra­dal­le puo­len yön ai­koi­hin tors­tai­na ja saim­me ase­tut­tua, en osan­nut kuin ih­me­tel­lä. Mi­ten se ke­sä­kuun alun li­kai­nen ja epä­mää­räi­sen oloi­nen vau­nu saat­toi ol­la sama, jos­sa nyt is­tuim­me ja ihai­lim­me au­rin­gon­las­kun jäl­keis­tä va­loa? Vau­nu tuok­sui puh­taal­ta, näyt­ti hy­vin ko­toi­sal­ta ja kai­ken li­säk­si tun­tui omal­ta.

Vaunu suviseurasunnuntai-illan iltavalossa kiitoradalla.

Helmi Autio

Vie­lä vau­nus­sa on lait­ta­mis­ta vaik­ka kuin­ka pal­jon, jos ai­kaa ja in­nos­tus­ta vaan löy­tyy. Täl­lä het­kel­lä se kui­ten­kin on jo ihan riit­tä­vän hyvä käy­tet­tä­väk­si. Lo­puk­si voin ker­toa kaik­kia kiin­nos­ta­neen ja mi­nua eni­ten jän­nit­tä­neen asi­an: jää­kaap­pi toi­mi kuin toi­mi­kin koko su­vi­seu­ra­mat­kan ajan ja piti ruo­ka­tar­peet kyl­mä­nä!