Hel­mi Yr­jä­nä

”Ko­leus hii­pi. Yk­sin­kö? Ei toki. Hä­mä­rä ja har­maa­maa­la­ri liu­kui­vat sen pe­räs­sä. Mel­koi­nen kop­la, tot­ta to­si­aan.

Ko­leus sai vi­lun­vä­reet juok­se­maan pui­den ok­sien kär­jis­tä run­koa pit­kin ai­na ohuim­piin hius­juu­riin saak­ka. Hä­mä­rä peit­ti nä­ky­vyy­den, an­toi har­maa­maa­la­rin teh­dä hä­mä­rä­puu­han­sa kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa. Har­maa­maa­la­ri käyt­ti vä­rit­tö­män pa­let­tin­sa kaik­kia sä­vy­jä sekä sil­mät­tö­myyt­tään ja suti maa­han ka­sau­tu­neen kir­ja­van rus­kan pii­loon.

Jo­kin kui­ten­kin unoh­tui. Ko­leus unoh­ti iso­vel­jen­sä huur­teen­te­ki­jän. Nau­res­kel­len huur­teen­te­ki­jä kul­ki hä­mä­rän ja har­maa­maa­la­rin jäl­jes­sä kuor­rut­ta­en kai­ken va­lai­se­val­la huur­teel­la. Tur­ha sii­nä oli tois­ten yrit­tää mu­tis­ta vas­ta­lau­sei­taan. Huur­teen­te­ki­jä hur­ma­si ohi hy­päh­del­les­sään jo­kai­sen, joka ereh­tyi vil­kai­se­maan­kin sen vi­ti­val­kois­ten ham­pai­den hoh­ta­vaa hy­myä.”

Voi, mi­ten toi­von­kin, et­tä huur­teen­te­ki­jä tu­li­si jo. Kyl­lä se vie­rai­li yh­te­nä aa­mu­na, mut­ta vie­rai­lu oli niin pi­kai­nen, et­ten eh­ti­nyt vie­lä ter­veh­ti­mään. Eh­din kii­rees­sä pyö­räil­les­sä­ni vain hie­man kat­se­le­maan sen pi­ka­vi­sii­tin jät­tä­miä jäl­kiä. Oli va­loi­saa, ja mi­nua hy­myi­lyt­ti. Eh­kä sit­ten­kin olin näh­nyt sitä vi­lauk­sel­ta ja ot­ta­nut omak­se­ni sen hoh­ta­van hy­myn. Olen hel­pos­ti hur­mat­ta­vis­sa: va­loi­sa aa­mu, huur­tei­nen maa­il­ma ja kau­nis hymy, niin olen täy­sin myy­ty.

Hä­mä­rän ai­ka on ris­ti­rii­tais­ta ai­kaa. Koen ole­va­ni kuin kas­vi, joka avaa ku­kin­ton­sa ja hy­myi­lee vain au­rin­gol­le. Au­rin­gon ol­les­sa pois mie­li­a­la­ni on ma­ta­lal­la, en­kä saa mi­tään teh­tyä. Toi­saal­ta taas nau­tin suu­res­ti pyö­räi­lys­tä pi­me­äl­lä läm­pi­män­kel­tais­ten ka­tu­va­lo­jen lois­tees­sa. Il­ta­pyö­räi­lys­sä on oma tun­nel­man­sa, kos­ka olen usein sil­loin tu­los­sa jos­ta­kin, jos­sa olen näh­nyt ih­mi­siä. Ih­mis­ten nä­ke­mi­nen on ter­veel­lis­tä, ja sen jäl­keen hy­myi­lyt­tää oma rau­ha.

Helmi Yrjänä

Yk­si aa­mu vii­me vii­kol­la oli niin kau­nis, et­tä jopa kän­ny­käl­lä ote­tut ku­vat oli­vat kuin tai­de­te­ok­sia. Au­rin­gon valo sii­vi­löi­tyi peh­me­äs­ti pak­sun su­mun läpi ja sai met­sän näyt­tä­mään sa­tu­maa­il­mal­ta. En oli­si ih­me­tel­lyt, jos kuu­sen ta­kaa oli­si kur­kan­nut pie­ni met­sä­tont­tu tai kas­tees­ta ki­mal­ta­vien hä­mä­hä­kin seit­tien lo­mas­sa oli­si len­nel­lyt kei­ju­kai­sia. Sinä aa­mu­na ryös­tin pie­nen het­ken vel­vol­li­suuk­sil­ta ihan vain hen­git­te­le­mi­seen ja kau­neu­des­ta naut­ti­mi­seen.

En ole ai­van var­ma, on­ko hyvä vai huo­no asia, et­tä kat­se­len usein maa­il­maa ka­me­ran lins­sin läpi. Tai jos tot­ta pu­hu­taan, en oi­ke­as­taan kat­se­le. Kat­se­len maa­il­maa ai­na en­sin il­man ka­me­raa, ja jos jo­kin yk­si­tyis­koh­ta tai ko­ko­nai­suus kiin­nit­tää huo­mi­o­ni, tal­le­tan sen ku­va­na. Olen ai­nai­nen luon­non ihas­te­li­ja – luul­ta­vas­ti otan lä­hes jo­kai­sel­la kä­ve­lyl­lä ai­na­kin yh­den ku­van. Maa­il­ma on vain niin us­ko­mat­to­man kau­nis, et­ten voi es­tää it­se­ä­ni. Joku voi­si sa­noa, et­ten elä het­kes­sä ai­nai­sen ku­vaa­mi­sen ta­kia. Olen kui­ten­kin eri miel­tä. Muis­tan mo­nis­ta ti­lan­teis­ta pal­jon enem­män kuin mitä niis­tä ot­ta­mis­sa ku­vis­sa­ni nä­kyy. Vä­lil­lä huo­mat­ta­vas­ti enem­män kuin esi­mer­kik­si ys­tä­vä­ni, jot­ka ei­vät ti­lan­tees­ta ku­via ot­ta­neet.

Kaik­kea kau­nis­ta en saa tal­len­net­tua ka­me­ran muis­tiin. Huur­teen­te­ki­jä ja met­sän ujot pik­kuo­tuk­set ovat niin vik­ke­liä ja jo­ten­kin lä­pi­kuul­ta­via, et­tei nii­tä ka­me­ran lins­sin läpi ero­ta. Har­mi si­nän­sä. Esit­te­li­sin nii­tä mie­lel­lään muil­le­kin, mut­ta eh­kä sa­dut on hyvä pi­tää sa­tui­na, su­loi­si­na mie­li­ku­vi­tuk­sen tuot­tei­na. On­nek­si luon­non kau­neus yl­lä­pi­tää mie­li­ku­vi­tus­ta, ja saan toi­vot­ta­vas­ti vie­lä vuo­sien­kin pääs­tä leik­kiä kei­ju­jen kans­sa ja tyrs­kiä men­nin­käis­ten kep­po­sil­le.

Kul­jin met­säs­sä

kei­ju­met­säs­sä

ja olen mel­ko var­ma,

et­tä näin kei­jun

val­koi­ses­sa me­kos­saan

kul­tai­sis­sa kut­reis­saan

ja su­loi­ses­sa hy­mys­sään.

Kel­lo­jen he­li­nä­nä

nou­si hä­nen nau­run­sa

vil­li­nä

val­lat­to­ma­na

koh­ti kuus­ten lat­vo­ja.

Va­paus, huo­let­to­muus

ja rie­mu pais­toi­vat

hä­nen säih­ky­vis­tä sil­mis­tään.

Tu­le­vai­suus oli avoin.

Muis­ta pi­tää sil­mät au­ki ja mie­li­ku­vi­tus va­paa­na. Eh­kä seu­raa­va­na pak­ka­saa­mu­na si­nä­kin näet vi­lauk­sen huur­teen­te­ki­jän hur­maa­vas­ta vir­nis­tyk­ses­tä!

Helmi Yrjänä