Hel­mi Yr­jä­nä

Helmi Yrjänä

Kun täs­sä yh­te­nä päi­vä­nä poh­dis­ke­lin tä­män kir­joi­tuk­sen ai­het­ta, is­tuin alas ja mie­tin. Kä­vin läpi sen het­ken mer­kit­tä­vim­mät asi­at, mut­ta kos­ka mi­kään ei tun­tu­nut yk­sis­tään eri­tyi­sen ins­pi­roi­val­ta, va­lit­sin kaik­ki. Ajat­te­lin siis ker­toil­la hie­man niis­tä asi­ois­ta, jot­ka täl­lä het­kel­lä ovat pääl­lim­mäi­si­nä mie­les­sä­ni.

Yk­si suu­rin aja­tus­ten va­raa­ja on juu­ri nyt pro gradu -tut­kiel­ma, jon­ka tut­ki­mus­suun­ni­tel­ma mi­nun pi­täi­si esi­tel­lä tä­män kuun lo­pus­sa. Tut­kin gra­dus­sa lap­sen­kie­len va­ri­aa­ti­o­ta, eli tut­kin muu­ta­maa kie­len­piir­ret­tä ja sitä, min­kä ver­ran niis­sä esiin­tyy mur­teel­li­suuk­sia. Ai­neis­to­ni on ai­van iha­na, ja odo­tan­kin in­nol­la, et­tä pää­sen en­si kuus­sa kes­kit­ty­mään sii­hen kun­nol­la. Tut­ki­muk­sen te­ke­mi­nen on huo­mat­ta­vas­ti vä­hem­män kui­vaa, kun tut­kit­ta­va­na on las­ten puhe. On hy­vin pi­ris­tä­vää kuun­nel­la las­ten leik­ke­jä ja hö­pö­tyk­siä.

Alun pe­rin en aja­tel­lut te­ke­vä­ni gra­dua mur­tei­siin liit­ty­en, mut­ta sat­tu­man kaut­ta sain­kin ne mu­kaan. Mur­tei­den tut­ki­mi­nen kou­kut­taa, kos­ka ih­mis­ten pu­het­ta kuu­lee niin mo­nes­sa eri pai­kas­sa. Pu­hees­ta (ja eri­lai­sis­ta va­paa­muo­toi­sis­ta kir­joi­tuk­sis­ta) on kieh­to­vaa ana­ly­soi­da hen­ki­löi­den mur­re­taus­to­ja.

Ajat­te­lin ai­em­min, et­ten puhu oi­ke­as­taan mi­tään mur­ret­ta. Tot­ta­han se on, en puhu min­kään tie­tyn alu­een mur­ret­ta, mut­ta mo­nia eri mur­re­piir­tei­tä idi­o­lek­tii­ni eli yk­si­lö­mur­tee­see­ni kuu­luu. Asuin lap­suu­te­ni ja nuo­ruu­te­ni Poh­jois-Sa­vos­sa, ja vaik­ka ko­to­na ei sa­vo­lais­mur­tei­ta pu­hu­ta­kaan, nii­den vai­ku­tus kuu­luu kie­les­tä­ni. Toi­nen hy­vin vah­vas­ti idi­o­lek­tii­ni vai­kut­ta­nut mur­re on Ou­lun seu­dun mur­re. Näi­den mur­tei­den piir­teet se­koit­tu­vat on­nel­li­ses­ti sekä pu­hees­sa­ni et­tä vies­teis­sä­ni ja esi­mer­kik­si so­me­jul­kai­sui­de­ni teks­teis­sä.

Pää­sin hiih­to­lo­man jäl­keen pit­käs­tä ai­kaa lä­hi­o­pe­tuk­seen. Al­kuun jän­nit­ti ja häm­men­si is­tua lu­en­to­sa­lis­sa, mut­ta vä­hi­tel­len se on tun­tu­nut taas ta­val­li­sel­ta. Oli hy­vin mie­len­kiin­toi­nen ko­ke­mus en­sim­mäi­sel­lä lu­en­nol­la vas­ta­ta opet­ta­jan ky­sy­myk­seen niin, et­ten ol­lut täy­sin var­ma vas­tauk­sen oi­keel­li­suu­des­ta. Kun opet­ta­ja ei heti il­mais­sut vas­tauk­se­ni ole­van oi­kein, aloin kie­mur­te­le­maan ja se­lit­te­le­mään jo­ta­kin sii­tä, et­ten tie­dä. Vas­taus oli kui­ten­kin oi­kein, ja lu­en­to jat­kui nor­maa­lis­ti.

Jäin it­sek­se­ni poh­ti­maan omaa toi­min­taa­ni ja sitä, mikä ai­heut­ti kie­mur­te­lun. To­den­nä­köi­ses­ti taus­tal­la oli epä­var­muus ja pel­ko epä­on­nis­tu­mi­ses­ta sekä it­sen­sä no­laa­mi­ses­ta. Li­säk­si asi­aan saat­toi vai­kut­taa se, et­tä toi­sin kuin etä­o­pe­tuk­ses­sa, lu­en­to­sa­lis­sa kaik­ki nä­ke­vät, mi­ten re­a­goin. Ko­ke­mus ei ol­lut mi­ten­kään eri­tyi­sen va­ka­va, mut­ta oli jän­nit­tä­vää ana­ly­soi­da omaa toi­min­taa.

Pu­he­vies­tin­nän en­sim­mäi­sel­lä lä­hi­tun­nil­la pu­hut­tiin ryh­mäy­ty­mi­ses­tä. Tai no, lä­hin­nä opet­ta­ja pu­hui ja opis­ke­li­jat is­tui­vat jäyk­ki­nä ja kuun­te­li­vat. Mie­tin sil­loin, mik­sei voi­si vain pai­naa jos­ta­kin na­pis­ta, joka sai­si kaik­ki ren­tou­tu­maan, tai yh­des­sä päät­tää, et­tä ol­laan ihan ren­nos­ti. Toi­nen vaih­to­eh­to oli­si ol­lut lait­taa rant­ta­lik­si, teh­dä pari ku­per­keik­kaa ja sei­soa pul­pe­til­la. Luu­li­si nii­den vä­hän ke­ven­tä­vän tun­nel­maa, mut­ta kun ei elä­mä toi­mi ihan niin. Toi­sen tun­nin pie­net ryh­mäy­ty­mis­har­joi­tuk­set ren­tout­ti­vat po­ru­kan kui­ten­kin niin hy­vin, et­tä us­kal­sin jo nau­raa it­sel­le­ni koko ryh­män edes­sä.

Olen yrit­tä­nyt pi­tää yh­teyt­tä ys­tä­vii­ni. On ol­lut iha­na näh­dä, käy­dä ret­kel­lä, tou­hu­ta ja vain ol­la ja kes­kus­tel­la. Kaik­kia ys­tä­viä ei etäi­syy­den ta­kia ole pääs­syt nä­ke­mään, mut­ta vies­teil­lä ja soit­ta­mal­la on voi­nut vaih­taa kuu­lu­mi­sia. Aja­tus­ten pur­ka­mi­nen ys­tä­vil­le on hel­pot­ta­nut pään pyör­re­myrs­ky­jä, ja eri­tyi­ses­ti yk­sin ol­les­sa jo pelk­kä pu­he­li­mes­sa pu­hu­mi­nen on tuo­nut tun­teen sii­tä, kuin oli­si jon­kun kans­sa. On hy­vin ko­toi­saa sii­voil­la ja tou­hu­ta eri­lai­sia hom­mia kuu­lok­keet kor­vil­la niin, et­tä ys­tä­vä jos­sa­kin kau­ka­na te­kee sa­moin. Pu­he­li­mes­sa hil­jaa ole­mi­nen­kin on jo­ten­kin läm­min­tä yh­des­sä­o­loa, ja pu­hua voi, jos sil­tä tun­tuu.

Erään puhelun aikana tiskipöytä ja -altaat puhdistuivat ja saivat kiiltoa pintaan.

Helmi Yrjänä

Ys­tä­vien li­säk­si olen pur­ka­nut olo­a­ni päi­vä­kir­jaan. Sin­ne ovat pää­ty­neet niin ah­dis­tuk­set, har­mit ja stres­sit kuin ilon ai­heet ja on­nel­li­set het­ket. Kir­joit­ta­mal­la tun­tei­siin saa vä­hän etäi­syyt­tä ja jär­keä, ja nii­den kä­sit­te­ly on hie­man hel­pom­paa. Oi­ke­as­ti päi­vä­kir­ja­ni ei ole mi­kään kir­ja, vaan kir­joi­tan aja­tuk­si­a­ni säh­köi­ses­ti muis­tiin. Jos teks­tit py­sy­vät tal­les­sa, oli­si sym­paat­ti­nen aja­tus teh­dä niis­tä konk­reet­ti­nen kir­ja jos­kus van­hem­pa­na. Vaik­ka kaik­ki muis­tot ei­vät to­del­la­kaan ole iha­nia, ne ovat kui­ten­kin ol­leet osa elä­mää­ni ja teh­neet mi­nus­ta mi­nut, en­kä sik­si voi­si hä­vit­tää nii­tä.

Kiel­sin it­sel­tä­ni täy­sin uu­tis­ten lu­ke­mi­sen hel­mi­kuun vii­mei­se­nä tors­tai­na, en­kä ole sen jäl­keen avan­nut uu­tis­si­vus­to­ja tai kuun­nel­lut uu­ti­sia. Suo­je­len to­taa­li­kiel­lol­la omaa jak­sa­mis­ta­ni ja miel­tä­ni. Uu­tis­ten ta­kia ah­dis­tu­nee­na ja toi­min­ta­ky­vyt­tö­mä­nä lat­ti­al­la ma­kaa­mi­nen ei eri­tyi­sem­min hel­po­ta omaa elä­mää­ni, jo­ten olen pi­tä­nyt pää­tök­ses­tä­ni kiin­ni. Mi­nul­le riit­tää tie­to sii­tä, et­tei ti­lan­ne maa­il­mas­sa ole ke­hut­ta­va. Sel­vi­än oi­kein hy­vin il­man yk­si­tyis­koh­tia ja ah­dis­tu­mis­ta.

Täl­lä het­kel­lä olo on mel­ko va­loi­sa ja toi­vei­kas. Odo­tan in­nol­la, et­tä sai­sin tut­ki­mus­suun­ni­tel­man pa­lau­tet­tua, ja voi­sin aja­tel­la vä­lil­lä myös jo­ta­kin muu­ta. Ke­vät hii­pii hi­taas­ti, ku­tit­te­lee kor­via ja yrit­tää hou­ku­tel­la ke­sää lä­hem­mäs. Ke­vääl­lä on vie­lä pal­jon työ­tä tal­ven jäl­kien sii­voi­lus­sa ja ke­säl­lä mat­kaa tän­ne, mut­ta ajal­la on has­su tapa teh­dä mel­koi­sia pi­kas­purt­te­ja. Ei mene kau­aa, et­tä on taas pää­si­äi­nen, jon­ka va­los­ta me­nee vain pie­ni het­ki tou­ko­kuu­hun ja vih­re­än hu­mah­duk­seen. Va­loi­saa ja lem­pe­ää pää­si­äi­sen odo­tus­ta!