Yri­tin pit­kään kir­joit­taa ai­van muus­ta ai­hees­ta, mut­ta teks­ti ei vain eden­nyt. En saa­nut aja­tuk­si­a­ni min­kään­lai­seen ka­saan, vaan jo­kai­nen asia len­te­li har­maan ver­hon ta­ka­na.

An­noin teks­tin odot­taa, ja tein mui­ta asi­oi­ta vä­lis­sä. Mi­kään ei oi­kein tun­tu­nut mil­tään, vä­syt­ti ja teki mie­li it­keä. Kun vie­lä suo­raan huo­nee­ni ik­ku­nan edes­sä ole­va puu kaa­det­tiin, kyy­ne­leet kar­ka­si­vat ja ah­dis­ti. En­nen niin rau­hoit­ta­van ja suo­jai­san vih­rey­den esit­te­le­vä ik­ku­na näyt­ti­kin nyt vain naa­pu­ri­ta­lot ko­vi­na ja elot­to­mi­na. En enää voi­si maa­ta sän­gys­sä­ni ik­ku­nan al­la ja kat­sel­la ok­sien tuu­dit­ta­vaa lii­ket­tä. On­nek­si har­mia hel­pot­ti hie­man aja­tus, et­tä nä­ki­sin nyt pal­jon enem­män tai­vas­ta sän­gys­tä­ni ja huo­nee­ni oli­si va­loi­sam­pi paik­ka.

Kos­ka mi­kään te­ke­mi­nen ei in­nos­ta­nut, läh­din ulos tar­koi­tuk­se­na­ni men­nä met­sään tuu­let­ta­maan pää­tä. Toi­voin myös, et­tä ins­pi­raa­tio is­ki­si ul­koil­mas­sa pa­rem­min kuin si­säl­lä. Har­maa olo kul­ki mu­ka­na, hi­das­ti as­kel­ta, piti il­meen vä­sy­nee­nä. Haa­hui­lin aja­tuk­sis­sa­ni erään tien pää­hän, jos­ta läh­te­vää pol­kua läh­din tal­lus­ta­maan. En ol­lut kos­kaan ai­em­min kul­ke­nut siel­lä, jo­ten reit­ti tun­tui pie­nen pie­nel­tä seik­kai­lul­ta.

Usein met­säs­sä kä­vel­les­sä­ni värk­kään sor­mis­sa­ni jo­ta­kin ok­san tai kas­vin osaa. Täl­lä ker­taa mat­kal­la tart­tui mu­kaan jon­kin put­ki­kas­vin ku­kin­to, joka tu­hou­tui mat­kan ede­tes­sä. Vaik­ka vie­lä lie­vän fluns­san ta­kia jou­duin kä­ve­le­mään hy­vin rau­has­sa, mai­se­mien vaih­dos tun­tui hy­väl­tä.

Kun yh­des­sä koh­das­sa sat­tui tun­tu­maan sil­tä, me­nin ja ha­la­sin pit­kään yh­tä män­tyä. Har­vem­min pui­ta tu­lee ha­lat­tua, mut­ta nyt sen pai­kal­laan py­sy­vä ja tu­ke­va ole­mus toi tur­vaa.

Aja­tuk­se­na­ni ulos läh­ties­sä oli, et­tä me­ni­sin jo­hon­kin met­sään is­tu­maan. Kos­ka en­sim­mäi­ses­sä met­si­kös­sä ei ol­lut so­pi­vaa paik­kaa, me­nin pie­neen, mut­ta suu­ria män­ty­jä kas­va­vaan met­sään. Ke­sän myrs­kyt oli­vat kaa­ta­neet met­säs­tä usei­ta pui­ta, ja löy­sin yh­den suu­ren män­nyn pöt­köt­tä­mäs­sä maas­sa. Is­tu­mi­nen ei vie­lä rau­hoit­ta­nut tar­peek­si, jo­ten ase­tuin va­ro­vas­ti ma­kaa­maan pu­ner­ta­van run­gon pääl­le.

Pään ylä­puo­lel­la nä­kyi tai­vas­ta, kos­ka ko­mea ma­kuu­a­lus­ta­ni ei ol­lut enää esit­te­le­mäs­sä ok­si­aan siel­lä. Pui­den ok­sat huo­jui­vat lep­poi­sas­ti tuu­les­sa ja pöl­lyt­ti­vät har­mai­ta aja­tuk­sia vaa­le­am­mik­si. Sii­nä run­gol­la maa­tes­sa­ni sain pää­hä­ni kir­joit­taa juu­ri täs­tä ai­hees­ta. Sii­tä, mik­si vä­rit vä­lil­lä hä­vi­ä­vät au­rin­gon mu­ka­na.

Tä­nään oli luon­nos­sa­kin har­maa päi­vä, tai­vas oli täyn­nä pil­viä. Sää­hän voi­mak­kaas­ti re­a­goi­va mie­le­ni mu­kau­tui pil­vi­seen ke­liin ja eh­kä osin sik­si toi har­maan olon. Li­säk­si syi­nä saat­toi­vat ol­la fluns­san tuo­ma vä­sy­mys ja hil­jai­nen asun­to.

Har­maa olo on kur­ja vie­ras. Sen saa­pu­mis­ta ei kos­kaan voi en­na­koi­da, vaan jos­kus se vain tu­lee lu­pia ky­sy­mät­tä. Vä­lil­lä se tu­lee esi­mer­kik­si iha­nan so­si­aa­li­sen päi­vän jäl­keen, jol­loin ha­lu­ai­si muis­taa mu­ka­vat ih­mi­set ja ta­pah­tu­mat. Har­maa olo kui­ten­kin muis­tut­taa vain sii­tä, et­tei­vät ih­mi­set ole juu­ri sil­loin pai­kal­la.

Täl­lai­si­na vä­rit­tö­mi­nä päi­vi­nä yri­tän kuun­nel­la ener­gis­tä mu­siik­kia tai loh­dut­ta­via Sii­o­nin lau­lu­ja, ku­ten tä­nään tein. Jos­sa­kin vai­hees­sa kuun­te­lin myös iha­nia kuo­ro­te­ok­sia, mut­ta ne vain it­ket­ti­vät. Tuli niin kova ikä­vä lau­la­maan.

On us­ko­ma­ton­ta, mil­lai­sia tun­tei­ta mu­siik­ki voi­kaan tuo­da pin­taan. Pää­sin kuun alus­sa kuun­te­le­maan pie­neen kon­sert­tiin sop­raa­no- ja ki­ta­ra­duoa. Hy­vin pit­kän li­ve­mu­sii­kit­to­man ajan jäl­keen oi­kea mu­siik­ki ra­vis­te­li herk­kää miel­tä ja tun­tui sy­dä­mes­sä as­ti. Heti en­sim­mäi­set sä­ve­let sai­vat kyy­ne­leet nou­se­maan sil­miin ja iho­kar­vat pys­tyyn. Hai­ke­an kau­niit sa­nat ja me­lo­di­at kos­ket­ti­vat niin, et­tä it­kin lä­hes koko kon­ser­tin. Si­nä­kin päi­vä­nä oli har­maa olo tain­nut kiu­sa­ta, ja mu­siik­ki toi taas vä­rit ta­kai­sin. Mikä val­ta­va lah­ja mu­siik­ki on­kaan.

Yri­tän jat­kos­sa muis­taa har­mai­na päi­vi­nä läh­teä ajois­sa met­sään, jot­tei olo me­ni­si lii­an kur­jak­si. Lai­tan tä­hän lop­puun vie­lä pät­kän vuo­sia sit­ten kir­joit­ta­mas­ta ru­nos­ta­ni. Toi­vot­ta­vas­ti se tuo vä­riä jo­hon­kin har­maa­seen päi­vään.

Vaik­ka ik­ku­na­si ta­ka­na oli­si sa­de­pil­vi
tai myrs­ky ko­put­tai­si oveen,
voit kui­ten­kin muis­taa hy­myt ja rak­kaa­si
ja saa­da it­sel­le­si to­del­li­sen päi­vän­pais­teen ja pou­ta­sään.