Hel­mi Yr­jä­nä

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä joku on lai­nan­nut sa­no­ja­ni. Ne ei­vät ni­mit­täin ol­leet omal­la pai­kal­laan pääs­sä­ni, vaan jou­duin et­si­mään nii­tä kaa­peis­ta suk­ka­ko­rien poh­jal­ta ja etei­sen ma­ton al­ta. Kat­soin keit­ti­ös­tä huo­ne­kas­vien ta­kaa ja kurk­ka­sin jopa pi­a­non si­sus­ka­lu­jen se­kaan toi­vo­en, et­tä siel­tä vil­kut­tai­si ta­kai­sin joku hä­vin­neis­tä sa­nois­ta­ni. Ei nä­ky­nyt. Nämä käy­tös­sä ole­vat sa­nat on kai sit­ten lai­nat­tu jos­ta­kin tai kai­vet­tu hä­tä­va­ra­sa­nas­tos­ta. Niin tyh­jää oli ins­pi­roi­vien sa­no­jen ka­sas­sa. Jos tot­ta pu­hu­taan, en edes tien­nyt ins­pi­roi­vien sa­no­jen ka­san ole­mas­sa­o­los­ta tätä en­nen.

Kos­ka sa­no­ja ei siis ole, täy­tyy kir­joit­taa vain tun­nel­mia. Täs­sä en­sim­mäi­nen:

”Sel­kä hump­sah­taa han­keen, len­nät­tää hiu­ta­le­pil­ven. Muu­ta­ma kau­no­kai­sis­ta len­tää, lii­hot­taa ja lei­jai­lee pos­kel­le, ala­huu­lel­le ja va­sem­paan sil­mä­kul­maan. Hiu­ta­leen­hie­no vii­leys hä­vi­ää ihoon. Hen­käyk­set haih­dut­ta­vat las­keu­tu­via hiu­ta­lei­ta kes­ken mat­kan, mut­ta eräs san­ka­ril­li­nen yk­si­lö imey­tyy il­ma­vir­ran mu­ka­na suu­hun. Mais­tuu tal­vi, ohi kul­ke­va au­to­tie ja pak­kas­höy­ry.”

En­sim­mäi­nen tun­nel­ma liit­tyy juu­ri tä­hän het­keen, hel­mi­kui­seen pak­ka­sil­taan. Kä­vin tal­lus­ta­mas­sa ins­pi­raa­ti­on puut­tees­sa ”kort­te­lin” ym­pä­ri (suo­mek­si siis puo­lik­si pu­si­kos­sa pol­kua pit­kin ja puo­lik­si kä­ve­ly­tiel­lä). Lun­ta tuli hy­vin hil­jaa ja hy­vin pie­niä hiu­ta­lei­ta. En oi­ke­as­taan ins­pi­roi­tu­nut, mut­ta kir­joi­tin tuon tun­nel­man. En myös­kään keh­dan­nut maa­ta ka­dun­var­res­sa lu­mi­han­ges­sa, kos­ka pel­kä­sin, et­tä joku oli­si tul­lut ky­se­le­mään voin­ti­a­ni.

Toi­nen tun­nel­ma vie vii­me ke­vää­seen ja pää­si­äi­seen. Lun­ta oli suol­la pal­jon, mut­ta au­rin­ko läm­mit­ti il­man yli kym­me­neen as­tee­seen.

”Mus­ta­ras­tas­hui­lua hil­jai­suu­des­sa seit­se­mäl­tä il­lal­la. Läm­pö­ti­la las­kee sa­maa mat­kaa au­rin­gon kans­sa, mut­ta pos­ket lois­ta­vat kirk­kaan tai­vaan va­los­sa. Li­ri­see, vaik­ka lun­ta on aa­val­la­kin vie­lä pol­vi­su­kan mat­kal­ta. Läm­mön roh­kai­se­mat pal­jaat sor­met si­ve­le­vät män­nyn peh­me­ää kaar­naa, kuu­sen neu­la­sia, haa­van kar­he­aa kuor­ta. Tal­ven jäl­keen kaik­ki tun­tuu sor­men al­la uu­del­ta.”

”As­kel tun­nus­te­lee na­ri­se­val­la lat­ti­al­la, läm­mit­te­lee au­rin­ko­läi­käs­sä, va­roo tik­ku­jen pe­los­sa liu’ut­ta­mas­ta suk­kaa. Kul­kee mum­mon ku­to­man ma­ton vier­tä, hi­pai­see pik­ku­var­paal­la va­hin­gos­sa pu­nai­ses­ta yö­pai­das­ta re­vit­tyä rai­taa. Ik­ku­na­lau­dal­la nup­pu­ja pus­ke­va pe­lar­go­ni pöl­läyt­tää sie­rai­mia ku­tit­ta­van ha­ju­pil­ven, kun as­ke­let tu­le­vat lii­an lä­hel­le. Tuok­su kos­ket­taa, he­rät­tää eloon.”

Täy­sin ku­vi­tel­maa, tun­nel­ma­ma­kus­te­lua, tun­nel­man luon­nin har­joit­te­lua.

Tun­sit­ko, hais­toit­ko, kuu­lit­ko ja mais­toit­ko?

Jat­kan sa­no­jen et­si­mis­tä, toi­vot­ta­vas­ti löy­täi­sin ne mah­dol­li­sim­man pian.