Hel­mi Yr­jä­nä

Helmi Yrjänä

Täl­le vuo­del­le ajat­te­lin kir­joit­taa ylös kol­me toi­vet­ta. Huo­kai­sin sa­mat toi­veet myös ylös­päin.

Toi­voi­sin, et­tä vuo­si toi­si tul­les­saan nau­rua. Ha­lu­ai­sin kuul­la las­ten ai­dos­ta ilos­ta pulp­pu­a­vaa ki­ka­tus­ta ja rie­mun kil­jah­duk­sia, ys­tä­vien ja lä­heis­ten on­nel­lis­ta nau­rua, ihas­tut­ta­via nau­ru­he­pu­lei­ta, hil­jai­sia hö­räh­dyk­siä, ti­ri­nää ja rät­kä­tys­tä. Nau­run kuu­le­mi­sen li­säk­si ha­lu­ai­sin eh­dot­to­mas­ti ol­la mu­ka­na nau­ra­mas­sa ja mie­lel­lään jo­ku­sen ker­ran vä­sy­nee­nä lat­ti­al­la sel­lai­ses­sa ti­las­sa, jos­sa it­se­kään en tie­dä, nau­ran­ko vai it­ken­kö (muut tie­tä­vät vie­lä vä­hem­män).

Kuun­te­lin ei­len erään ys­tä­vä­ni on­nel­lis­ta, läm­pöis­tä nau­rua ja mie­tin, voi­si­ko nau­rua pur­kit­taa pa­han päi­vän va­ral­le. On­han toki ole­mas­sa kai­ken maa­il­man ää­ni­tys­vär­kit, mut­ta mi­nus­ta ne ovat vä­hän tyl­siä. Nau­ru­purk­ki oli­si so­pi­van leik­ki­sä muis­tu­tus maha kip­pu­ras­sa nau­re­tuis­ta päi­vis­tä ja pit­kän nau­run jäl­kei­sis­tä on­nen­kyy­ne­lis­tä. Nau­ru­purk­ki kup­li­si iloi­sen vä­ri­se­nä ja hou­kut­te­li­si avaa­maan it­sen­sä. Luu­len vain, et­tei nau­rua riit­täi­si vä­rit­tö­män vä­sy­neel­le päi­väl­le, kos­ka ai­na­kin minä ku­lut­tai­sin on­nel­li­se­na il­ta­na koko päi­vän pur­ki­tuk­set ker­ral­la lop­puun. Oli­si iha­naa kä­per­tyä sän­gyl­le kuun­te­le­maan rak­kai­den ih­mis­ten iloa.

Jos nau­rua taas ei käyt­täi­si sa­ma­na päi­vä­nä lop­puun, nau­ru var­maan väl­jäh­tyi­si pur­kis­sa, me­net­täi­si kup­li­vuu­ten­sa ja kuu­los­tai­si vain kal­seil­ta te­ko­ho­ho­tuk­sil­ta. Sen ta­kia nau­rua jou­tui­si ke­rää­mään joka päi­vä uu­des­taan. Aja­tus on oi­ke­as­taan ai­ka loh­dul­li­nen ja hur­maa­va: sai­si joka päi­vä kuun­nel­la uu­det nau­rut, eri asi­oi­den ja ti­lan­tei­den syn­nyt­tä­mät. Jos joka päi­vä löy­täi­si edes yh­den nau­run­pyrs­käh­dyk­sen ja kuun­te­li­si sen jon­kun lä­hei­sen tai tun­te­mat­to­mam­man­kin ih­mi­sen suus­ta, us­kon, et­tä elä­mäs­sä oli­si hie­man enem­män on­nel­li­sen kel­tai­sia sä­vy­jä.

Näi­nä eri­koi­si­na vuo­si­na olen vä­lil­lä py­säh­ty­nyt miet­ti­mään, mi­ten pal­jon hel­pom­paa oli­si jak­saa, kun elä­mää ei ot­tai­si lii­an va­ka­vas­ti. Jat­ku­van mu­reh­ti­mi­sen si­jaan voi­si ke­ven­tää oloa an­ta­mal­la haa­vei­den hui­del­la vaa­le­an­si­nis­ten pil­vien se­as­sa. Ja kun tun­tui­si, et­tä maa­il­ma ja sen ka­ma­luu­det kaa­tu­vat pääl­le, nau­ru aut­tai­si var­mas­ti. Olen sa­maa miel­tä kuin Har­ry Pot­ter nel­jän­nen kir­jan lo­pus­sa:

”Muu­ta­ma nau­ru mais­tui­si kyl­lä. Meil­le kai­kil­le mais­tui­si muu­ta­ma nau­ru. Mi­nus­ta tun­tuu et­tä en­nen pit­kää me tar­vi­taan ta­val­lis­ta enem­män nau­rua.” (J. K. Row­ling 2000: Har­ry Pot­ter ja lie­keh­ti­vä pi­ka­ri.)

Toi­nen toi­vee­ni on, et­tä us­kal­tai­sin tänä vuon­na ys­tä­viä koh­da­tes­sa kos­ket­taa. Ha­la­ta, kä­tel­lä tai edes hi­pais­ta hie­man ja osoit­taa näin toi­sen ole­van kos­ke­tuk­sen ar­voi­nen. Eri­tyi­ses­ti yk­sin asu­vil­le tai muu­ten vä­hem­män ih­mis­ten kans­sa ole­vil­le ih­mi­sil­le oli­si tär­ke­ää tul­la vä­lil­lä kos­ke­te­tuk­si.

Kos­ket­ta­mi­nen on hy­vin kieh­to­va ja val­ta­van suu­ri ai­he. Sii­hen voi liit­tyä läm­pi­miä mut­ta myös hy­vin ki­pei­tä muis­to­ja. Tein opis­tos­sa ol­les­sa­ni pie­nen ky­se­ly­tut­ki­muk­sen opis­to­lais­ten kos­ke­tus­kult­tuu­rei­hin liit­ty­en, ja olen hy­vin iloi­nen, et­tä olen säi­lyt­tä­nyt ky­se­lyn vas­tauk­set. Oli ja on edel­leen mie­len­kiin­tois­ta lu­kea eri­lai­sia ko­ke­muk­sia kos­ket­ta­mi­ses­ta, var­sin­kin, jos ko­ke­muk­set poik­ke­a­vat sel­väs­ti omis­ta­ni. Jot­kut ky­se­lyyn vas­tan­neet ker­toi­vat, et­tä vas­ta opis­tos­sa ha­laa­mi­ses­ta oli tul­lut luon­te­va tapa kos­ket­taa. Mo­nil­le ha­laa­mi­nen oli ka­ve­rei­den kans­sa hel­pom­paa kuin per­heen­jä­sen­ten kans­sa, mut­ta niil­le, joil­le ha­laa­mi­nen oli ta­pa­na jo ko­to­na, oli ta­val­lis­ta kos­ket­taa myös muis­sa ih­mis­suh­teis­sa. Tun­te­mat­to­mam­pien ih­mis­ten kos­ket­ta­mi­nen ei ol­lut luon­te­vaa yh­del­le­kään vas­taa­jis­ta. Miel­tä läm­mit­ti lu­kea useis­ta vas­tauk­sis­ta kos­ket­ta­mi­sen ole­van olen­nai­nen osa elä­mää.

Myös mi­nul­le on hy­vin luon­te­vaa kos­ket­taa lä­hei­siä ih­mi­siä. Osoi­tan kos­ket­ta­mal­la vä­lit­tä­vä­ni. Ko­to­na per­heen kes­ken kos­ket­ta­mi­nen on hy­vin ta­val­lis­ta. Tun­teis­ta ei eh­kä pu­hu­ta suo­raan, mut­ta kos­ket­ta­mal­la nii­tä osoi­te­taan usein. Per­heen­jä­se­ne­ni saat­ta­vat usein esi­mer­kik­si ohi kä­vel­les­sään kos­ket­taa tois­ta ku­tit­ta­mal­la, hi­pai­se­mal­la tai esi­mer­kik­si hy­vän­tah­toi­ses­ti tök­kää­mäl­lä. Ha­laa­mi­nen on myös luon­nol­li­nen osa elä­mää, ja lä­hes ai­na ter­veh­ties­sä ja hy­väs­tel­les­sä ha­la­taan.

Kun poik­keu­so­lot al­koi­vat, vä­hen­si fyy­si­nen etäi­syys toi­siin ih­mi­siin kos­ket­ta­mi­sen lä­hes nol­liin. Ai­em­min ha­la­sin ys­tä­vi­ä­ni ja kät­te­lin tut­ta­vi­a­ni joka ker­ran näh­des­sä ja läh­ties­sä. Al­kuun ha­laa­mat­to­muus ja kät­te­le­mät­tö­myys tun­tui kum­mal­li­sel­ta, jo­ten­kin kyl­mäl­tä tai vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäl­tä, mut­ta mel­ko no­pe­as­ti sii­hen tot­tui. Mel­kein pe­lot­ta­van no­pe­as­ti. Kun vä­lil­lä on ol­lut pa­rem­pia ti­lan­tei­ta, olen miet­ti­nyt, voin­ko ha­la­ta. Vä­lil­lä olen us­kal­ta­nut, mut­ta usein ha­laa­mi­nen on jää­nyt vä­lis­tä.

Muis­tan, kun en­sim­mäi­se­nä eri­koi­se­na syk­sy­nä ys­tä­vä­ni ker­toi iha­nia vau­vau­u­ti­sia, en us­kal­ta­nut ha­la­ta. On­nit­te­lin pa­rin met­rin pääs­tä. Tun­tui hy­vin kol­kol­ta, kos­ka ta­val­li­ses­ti oli­sin men­nyt ja ru­tis­ta­nut ys­tä­vän lyt­tyyn. Ha­la­sin sa­mais­ta ys­tä­vää­ni en­sim­mäis­tä ker­taa yli vuo­teen sil­loin, kun pi­dim­me hä­nel­le vau­va­kek­ke­rei­tä noin kuu­kau­si en­nen las­ket­tua ai­kaa. Oli vai­kea kä­sit­tää, et­ten ol­lut ha­laa­mal­la voi­nut näyt­tää hä­nel­le tu­ke­a­ni tai sitä, mi­ten on­nel­li­nen olin hä­nen puo­les­taan.

Minä tar­vit­sen kos­ke­tus­ta, ja niin tar­vit­se­vat kaik­ki muut­kin ih­mi­set. Pa­ras­ta hoi­toa kos­ke­tus­puut­tee­seen ovat lap­set, jot­ka luon­nos­taan tie­tä­vät, mi­ten kos­ket­taa. Las­ten pie­net, lem­pe­ät kä­det ovat niin suu­ri siu­naus! Jou­lu­lo­mal­la ke­rä­sin taas it­see­ni ja lah­joi­tin toi­sil­le mah­dol­li­sim­man pal­jon ru­tis­tuk­sia, ku­ti­tuk­sia, si­li­tyk­siä ja ihan vain lä­hel­lä oloa. Voi nii­tä hy­vän olon hor­mo­nei­ta, jot­ka vä­lit­tä­vä kos­ke­tus saa vir­taa­maan. Kos­ke­tet­tu­na on help­poa ol­la on­nel­li­nen.

Kol­mas ja vii­mei­nen toi­ve on, et­tä me kaik­ki jak­sai­sim­me luot­taa kär­si­väl­li­ses­ti. Luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki me­nee juu­ri niin kuin Tai­vaan Isä on suun­ni­tel­lut. Hel­pom­pia, tur­val­li­sem­pia ja nor­maa­lim­pia päi­viä tu­lee, jos niin on tar­koi­tet­tu. Nii­tä päi­viä odo­tel­les­sa ai­ka ku­luu no­pe­am­min ja mu­ka­vam­min, jos päi­viin si­säl­tyy nau­rua ja ys­tä­väl­lis­tä kos­ket­ta­mis­ta. Ol­laan toi­sil­lem­me ar­kien­ke­lei­nä.

Löy­sin maan­tiel­tä

pö­lyyn­ty­neet

ku­tis­tu­neet

tah­rai­set en­ke­lin sii­vet.

Maan­tie oli

ot­ta­mas­sa nii­tä omak­seen

vär­jää­mäs­sä maan­tien­har­maik­si

maal­lis­ta­mas­sa.

En­ke­liä

il­man sii­piä

ei nä­ky­nyt, mut­ta luu­len

hän on hy­vin lä­hel­lä

ym­pä­ril­läm­me

ys­tä­väl­li­ses­sä hy­mys­sä

läm­pi­mäs­sä sil­män­pilk­kees­sä

lem­pe­äs­sä kos­ke­tuk­ses­sa

muut­tu­nee­na ar­kien­ke­lik­si.