Kir­joit­te­lin aja­tuk­sia ylös tätä teks­tiä var­ten sun­nun­tai-il­ta­na yh­den­tois­ta jäl­keen il­lal­la. Olin hy­vin vä­sy­nyt pit­käs­tä vii­kos­ta, mut­ta yl­lät­tä­en mie­li hy­mi­si­kin on­nel­li­se­na uu­pu­neen äri­nän si­jaan.

Ope­tus­har­joit­te­lus­sa ku­lu­nut viik­ko imi me­hu­ja ja jak­sa­mis­ta. Kou­lu­hom­mien teko piti aloit­taa mo­ne­na päi­vä­nä jo seit­se­mäl­tä, ja hom­mia riit­ti usein il­taan as­ti. Vii­kon­lo­puk­si olin lu­pau­tu­nut las­ten­hoi­ta­jak­si en­nal­ta tun­te­mat­to­maan per­hee­seen. Pit­kin viik­koa jän­nit­ti, mi­ten voi­mat riit­tä­vät vie­lä vii­kon­lop­pu­na, kun las­ten kans­sa oli­si hyvä ol­la läs­nä lä­hes sa­tap­ro­sent­ti­ses­ti.

Las­ten­hoi­to­keik­ka oli vä­syt­tä­vä, mut­ta iha­na. Ke­rä­sin it­see­ni mah­dol­li­sim­man pal­jon an­te­li­aas­ti lah­joi­tet­tu­ja kos­ke­tuk­sia: ha­le­ja, si­li­tyk­siä ja ku­ti­tuk­sia. En eh­kä oli­si jak­sa­nut koko vii­kon­lop­pua il­man sitä lä­hei­syy­den run­saut­ta.

Yl­lä­tin it­se­ni, kun sun­nun­tai­na vas­ta­sin myön­tä­väs­ti il­ta­ky­lä­kut­suun. Edel­li­ses­tä il­ta­ky­läi­lys­tä oli jo ai­kaa, ja vii­mei­sim­mät ker­rat oli­vat ol­leet vain pie­nen po­ru­kan ky­liä. Ajat­te­lin, et­tä jak­san eh­kä käy­dä tun­te­roi­sen pyö­räh­tä­mäs­sä. Toi­sin kui­ten­kin kävi, ja läh­din nuk­ku­maan vas­ta vä­hän vail­le yk­si­tois­ta.

Is­tu­es­sa­ni il­ta­ky­lä­pai­kan pöy­dän ää­res­sä ha­vah­duin sii­hen, et­tä oli hyvä ol­la. Tun­tui, et­tä olin juu­ri oi­ke­as­sa pai­kas­sa. Mi­nua ei vä­syt­tä­nyt, ei­kä ih­mis­ten seu­ra ah­dis­ta­nut. Pit­käs­tä ai­kaa nau­roin kun­nol­la, ko­vas­ti ja pal­jon. Ihan to­taa­li­sel­ta nau­ru­he­pu­lil­ta kui­ten­kin sääs­tyt­tiin täl­lä ker­taa, mut­ta hy­vin va­pau­tu­nut­ta se nau­ru oli. Tun­sin kuu­lu­va­ni jouk­koon sii­tä huo­li­mat­ta, et­ten pal­joa pu­hu­nut­kaan. Usein yli vii­den ih­mi­sen ky­lis­sä olen enem­män kuun­te­li­ja­na kuin ker­to­mas­sa it­se jo­ta­kin.

Käm­pil­le kä­vel­les­sä­ni hy­myi­lin. Olo oli sen ver­ran on­nel­li­nen, et­tä sii­hen kiin­nit­ti ihan huo­mi­o­ta. Vii­me ai­koi­na elä­mä on sel­ke­äs­ti ol­lut ta­sa­pak­sun ta­val­lis­ta, kos­ka tuo olo he­rät­ti.

On­nel­li­nen olo toi mie­leen, mi­ten puo­lik­kaan opis­to­vuo­den ja en­sim­mäi­sen opis­ke­lu­syk­syn ai­ka­na yri­tin kol­me ker­taa kir­joit­taa on­nel­li­suu­des­ta. En ihan tie­dä, mik­si teks­tit jäi­vät vain yri­tyk­sik­si. Jo­ta­kin sii­tä vuo­des­ta kui­ten­kin ker­too se, et­tä kir­joi­tus­ten ai­hee­na oli on­nel­li­suus.

Yk­si teks­ti­raa­ki­leis­ta al­koi näin:

”Mie oon on­nel­li­nen.

On­nel­li­suus on ai­ka häm­men­tä­vä asia, sitä on han­ka­la ku­vail­la mi­ten­kään. Jos­kus vaan tun­tuu, et­tä hei, mi­nä­hän oon on­nel­li­nen.”

Juu­ri niin tun­sin sil­loin kä­vel­les­sä­ni il­ta­ky­läs­tä käm­pil­le.

Pari vuot­ta sit­ten olin vä­sy­nyt mel­kein koko vuo­den. Sil­loin läh­din vain hy­vin har­voin seu­ro­jen jäl­keen mui­den mu­ka­na il­ta­ky­liin. Ih­mis­ten pal­jous ah­dis­ti. Muis­tan yh­den­kin ker­ran, kun il­ta­ky­läs­sä suu­rin osa ih­mi­sis­tä oli ou­to­ja. En tun­te­nut olo­a­ni yh­tään mu­ka­vak­si ja me­nin yk­sin ylä­ker­taan it­ke­mään ah­dis­ta­vaa oloa.

On loh­dut­ta­vaa huo­ma­ta, et­tä elä­mä on täyn­nä eri­lai­sia vai­hei­ta. Toi­set ovat pi­dem­piä ja kes­tä­vät esi­mer­kik­si vuo­den, kun taas toi­set me­ne­vät vii­kos­sa ohi. Sel­vi­sin sii­tä vä­sy­vuo­des­ta­kin näin jäl­keen­päin aja­tel­tu­na mel­ko vä­häl­lä. Mi­nul­le oli hel­po­tus, kun ko­koon­tu­mis­ra­joi­tuk­set vä­hen­si­vät so­si­aa­lis­ten kon­tak­tien mää­rää. Sil­loin jak­soin pa­rem­min ne vä­hät ja tär­ke­ät yh­des­sä­o­lon het­ket per­heen ja lä­him­pien ys­tä­vien kans­sa.

Täl­lä het­kel­lä elä­mä on täyt­tä, ja sii­nä on eri­lai­sia mer­ki­tyk­siä. Tun­tuu oi­ke­al­ta ol­la juu­ri täs­sä ti­lan­tees­sa. Vii­kot ku­lu­vat kou­lun, lau­lu­har­ras­tus­ten, ys­tä­vien ja per­heen pa­ris­sa. Mi­nul­le us­kot­tiin kuo­ron vuo­si­ko­kouk­ses­sa yk­si vas­tuu­teh­tä­vä. Teh­tä­vä ei ole suu­ri, mut­ta läm­mit­tää miel­tä aja­tel­la, et­tä mi­nuun luo­te­taan.

Yk­si tänä syk­sy­nä kuo­ros­sa lau­let­ta­vis­ta lau­luis­ta on Toi­vo Kuu­lan sä­vel­tä­mä ja Hel­mi Se­li­nin sa­noit­ta­ma Nuku (1904). Kun lau­loim­me sitä en­sim­mäis­tä ker­taa, kiin­ni­tin huo­mi­o­ta lau­lun sa­noi­hin. Ai­em­min te­os­ta kuun­nel­les­sa­ni sa­nat oli­vat men­neet ohi, mut­ta nyt ne kä­vi­vät suo­raan päin ja kos­ket­ti­vat. Ei tul­lut sil­lä ker­ral­la lau­la­mi­ses­ta mi­tään.

“Nuku sinä, joka uu­pu­en

ui­nu­maan käyt rau­haa ru­koil­len,

sul­je, sul­je it­ke­vä

sil­mä, sil­mä si­ner­vä

um­pe­hen!”

Hel­mi Se­lin