Lastenhoitoviikonlopun aarteita.
Helmi Yrjänä
Lastenhoitoviikonlopun aarteita.
Helmi Yrjänä
Kirjoittelin ajatuksia ylös tätä tekstiä varten sunnuntai-iltana yhdentoista jälkeen illalla. Olin hyvin väsynyt pitkästä viikosta, mutta yllättäen mieli hymisikin onnellisena uupuneen ärinän sijaan.
Opetusharjoittelussa kulunut viikko imi mehuja ja jaksamista. Kouluhommien teko piti aloittaa monena päivänä jo seitsemältä, ja hommia riitti usein iltaan asti. Viikonlopuksi olin lupautunut lastenhoitajaksi ennalta tuntemattomaan perheeseen. Pitkin viikkoa jännitti, miten voimat riittävät vielä viikonloppuna, kun lasten kanssa olisi hyvä olla läsnä lähes sataprosenttisesti.
Lastenhoitokeikka oli väsyttävä, mutta ihana. Keräsin itseeni mahdollisimman paljon anteliaasti lahjoitettuja kosketuksia: haleja, silityksiä ja kutituksia. En ehkä olisi jaksanut koko viikonloppua ilman sitä läheisyyden runsautta.
Yllätin itseni, kun sunnuntaina vastasin myöntävästi iltakyläkutsuun. Edellisestä iltakyläilystä oli jo aikaa, ja viimeisimmät kerrat olivat olleet vain pienen porukan kyliä. Ajattelin, että jaksan ehkä käydä tunteroisen pyörähtämässä. Toisin kuitenkin kävi, ja lähdin nukkumaan vasta vähän vaille yksitoista.
Istuessani iltakyläpaikan pöydän ääressä havahduin siihen, että oli hyvä olla. Tuntui, että olin juuri oikeassa paikassa. Minua ei väsyttänyt, eikä ihmisten seura ahdistanut. Pitkästä aikaa nauroin kunnolla, kovasti ja paljon. Ihan totaaliselta nauruhepulilta kuitenkin säästyttiin tällä kertaa, mutta hyvin vapautunutta se nauru oli. Tunsin kuuluvani joukkoon siitä huolimatta, etten paljoa puhunutkaan. Usein yli viiden ihmisen kylissä olen enemmän kuuntelijana kuin kertomassa itse jotakin.
Kämpille kävellessäni hymyilin. Olo oli sen verran onnellinen, että siihen kiinnitti ihan huomiota. Viime aikoina elämä on selkeästi ollut tasapaksun tavallista, koska tuo olo herätti.
Onnellinen olo toi mieleen, miten puolikkaan opistovuoden ja ensimmäisen opiskelusyksyn aikana yritin kolme kertaa kirjoittaa onnellisuudesta. En ihan tiedä, miksi tekstit jäivät vain yrityksiksi. Jotakin siitä vuodesta kuitenkin kertoo se, että kirjoitusten aiheena oli onnellisuus.
Yksi tekstiraakileista alkoi näin:
”Mie oon onnellinen.
Onnellisuus on aika hämmentävä asia, sitä on hankala kuvailla mitenkään. Joskus vaan tuntuu, että hei, minähän oon onnellinen.”
Juuri niin tunsin silloin kävellessäni iltakylästä kämpille.
Pari vuotta sitten olin väsynyt melkein koko vuoden. Silloin lähdin vain hyvin harvoin seurojen jälkeen muiden mukana iltakyliin. Ihmisten paljous ahdisti. Muistan yhdenkin kerran, kun iltakylässä suurin osa ihmisistä oli outoja. En tuntenut oloani yhtään mukavaksi ja menin yksin yläkertaan itkemään ahdistavaa oloa.
On lohduttavaa huomata, että elämä on täynnä erilaisia vaiheita. Toiset ovat pidempiä ja kestävät esimerkiksi vuoden, kun taas toiset menevät viikossa ohi. Selvisin siitä väsyvuodestakin näin jälkeenpäin ajateltuna melko vähällä. Minulle oli helpotus, kun kokoontumisrajoitukset vähensivät sosiaalisten kontaktien määrää. Silloin jaksoin paremmin ne vähät ja tärkeät yhdessäolon hetket perheen ja lähimpien ystävien kanssa.
Tällä hetkellä elämä on täyttä, ja siinä on erilaisia merkityksiä. Tuntuu oikealta olla juuri tässä tilanteessa. Viikot kuluvat koulun, lauluharrastusten, ystävien ja perheen parissa. Minulle uskottiin kuoron vuosikokouksessa yksi vastuutehtävä. Tehtävä ei ole suuri, mutta lämmittää mieltä ajatella, että minuun luotetaan.
Yksi tänä syksynä kuorossa laulettavista lauluista on Toivo Kuulan säveltämä ja Helmi Selinin sanoittama Nuku (1904). Kun lauloimme sitä ensimmäistä kertaa, kiinnitin huomiota laulun sanoihin. Aiemmin teosta kuunnellessani sanat olivat menneet ohi, mutta nyt ne kävivät suoraan päin ja koskettivat. Ei tullut sillä kerralla laulamisesta mitään.
“Nuku sinä, joka uupuen
uinumaan käyt rauhaa rukoillen,
sulje, sulje itkevä
silmä, silmä sinervä
umpehen!”
Helmi Selin
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys