Hel­mi Yr­jä­nä

Seik­kai­lin hei­nä­kuus­sa lei­ril­le.fi-si­vus­tol­la kes­ken töi­den ja tör­mä­sin Rus­ka­lei­ri-il­moi­tuk­seen. (Eheei, en toki käyt­tä­nyt työ­ai­kaa vää­rin, vaan työn ta­kia kat­soin si­vus­tol­ta mui­ta tie­to­ja.) Kos­ka lei­ri oli so­pi­vas­ti sii­nä vai­hees­sa syys­kuu­ta, kun se­mi­naa­ri­työ­ni pi­täi­si ol­la val­mis, il­moit­tau­duin sen kum­mem­pia miet­ti­mät­tä. En sil­loin vie­lä tien­nyt, sai­sin­ko ke­tään ka­ve­rik­si lei­ril­le, mut­ta sain kuin sain­kin yh­den ys­tä­vä­ni mu­kaan.

Sain en­nen lei­riä se­mi­naa­ri­työn, eli noin vii­si­tois­ta si­vua gra­dun ana­lyy­sia, vii­meis­te­lyä vail­le val­miik­si, min­kä ta­kia oli ke­vyt olo läh­teä. Ys­tä­vä­ni pää­si vas­ta myö­hään töis­tä, jo­ten läh­dim­me aje­le­maan vas­ta il­lan puo­lel­la. Mat­kal­la ajoim­me yh­des­tä ris­teyk­ses­tä ohi, mut­ta na­vi­gaat­to­rin avul­la löy­sim­me toi­sen rei­tin. Oli iha­na huo­ma­ta, kuin­ka rus­ka li­sään­tyi poh­jois­ta koh­ti men­nes­sä. Kun pää­sim­me pe­ril­le Rau­ti­o­saa­ren lei­ri­kes­kuk­sen pi­haan, oli jo ai­van pi­me­ää. Mei­tä vä­syt­ti ja uu­sien ih­mis­ten koh­taa­mi­nen jän­nit­ti. Ke­rä­sim­me jon­kin ai­kaa au­tos­sa voi­mia liik­kua. Näl­kä ja ves­sa­hä­tä pa­kot­ti­vat kui­ten­kin au­tos­ta si­säl­le, ja pää­dyim­me so­pi­vas­ti suo­raan il­ta­pa­lal­le.

Il­ta­pa­lan jäl­keen saim­me huo­neen, jon­ne vä­sy­nei­nä suun­ta­sim­me. Minä en ras­ki­nut men­nä ai­van heti nuk­ku­maan. Ikä­vä pai­noi, jo­ten ki­pit­te­lin au­toon soit­te­le­maan poi­ka­ys­tä­väl­le­ni – niin, sel­lai­sen suu­ren suu­ren on­nen tämä syk­sy on tuo­nut mu­ka­naan. Kos­ka pys­tym­me nä­ke­mään asuin­paik­ko­jem­me etäi­syy­den ta­kia vain vii­kon­lop­pui­sin, lei­ri­vii­kon­lop­pu­ni toi nä­ke­mi­seem­me kah­den vii­kon tau­on. Kak­si viik­koa tun­tui mel­ko pit­käl­tä ajal­ta, mut­ta pu­he­lut ja vies­tit­te­lyt on­nek­si hie­man hel­pot­ti­vat. Pu­he­lun jäl­keen hip­sin vä­sy­nee­nä nuk­ku­maan ja löy­sin ys­tä­vä­ni täy­des­tä unes­ta.

Lau­an­tai­na aa­mu­pa­lan jäl­keen ys­tä­vä­ni oli kuin toi­nen ih­mi­nen: pit­kän työ­vii­kon ta­kia hän oli edel­li­se­nä il­ta­na hy­vin uu­pu­nut, mut­ta uni oli teh­nyt teh­tä­vän­sä. Suu­pie­let kor­vis­sa val­mis­tau­duim­me kä­ve­le­mään vii­den ki­lo­met­rin pää­hän hii­den­kir­nuil­le. Heti al­ku­mat­kas­sa kak­si mei­tä van­hem­paa nais­ta tuli ter­veh­ti­mään ja jut­te­le­maan. Kävi il­mi, et­tä toi­nen heis­tä oli ky­sel­lyt mi­nul­ta ai­em­min sa­mal­la vii­kol­la kyy­tiä. Hän oli kui­ten­kin pää­ty­nyt toi­seen kyy­tiin myö­häi­sen läh­tö­ai­ka­tau­lum­me ta­kia.

Uu­sien ih­mis­ten kans­sa po­ris­tes­sa ja kau­nis­ta syk­syis­tä luon­toa ihail­les­sa kä­ve­ly­mat­ka ku­lui mu­ka­vas­ti. Sa­tun­nai­set sa­de­kuu­rot ja pi­dem­pi­ai­kai­nen tih­ku­tus­kaan ei­vät saa­neet mie­li­a­laa tai suu­pie­liä alem­mas. Luu­len, et­tä suus­ta­ni saat­toi kuu­lua muu­ta­man ker­ran "Siis kato nyt!", "Oi­kees­ti kato tuo­ta, ai­van hui­ki­an hie­no / hui­sin ma­kia!" tai "Kyl­lä kan­nat­ti läh­tee." To­den­nä­köi­ses­ti noi­ta kaik­kia tois­te­lin kes­ki­mää­rin mi­nuu­tin vä­lein. Sel­lai­nen kau­nii­den asi­oi­den ja luon­non heh­kut­ta­ja olen.

Hii­den­kir­nuil­la söim­me mak­ka­raa ja kor­va­puus­tia. Kal­li­oi­den juu­rel­la tun­si olon­sa ai­ka pie­nek­si ja jää­kau­den päät­ty­mi­sen ja jää­ti­kön su­la­mi­sen seu­rauk­se­na syn­ty­nei­den mas­sii­vi­sen ko­kois­ten hii­den­kir­nu­jen vie­rel­lä jopa hie­man pe­lot­ti. Sa­teen liu­kas­ta­mil­la kal­li­oil­la sai kul­kea hy­vin va­ro­vai­ses­ti, et­tei mi­tään vain sat­tui­si.

Suu­rin osa kä­ve­li­jöis­tä päät­ti pa­la­ta lei­ri­kes­kuk­sel­le au­to­kyy­deil­lä. Vain me nel­jä – ys­tä­vä­ni, minä ja kak­si nais­ta, joi­den kans­sa olim­me al­ku­mat­kas­ta tu­tus­tu­neet – pää­tim­me kä­vel­lä ta­kai­sin. Tie­tä pit­kin mat­ka oli­si ol­lut pi­dem­pi ja pal­jon tyl­sem­pi, min­kä ta­kia suun­nis­tim­me suo­rin­ta reit­tiä koh­ti lei­ri­kes­kus­ta. Oh­jaa­jaa huo­let­ti, mi­ten löy­täi­sim­me pe­ril­le, mut­ta mei­tä vain nau­rat­ti. Kän­ny­kän kart­ta­so­vel­luk­sen rei­tin­tal­len­nu­so­mi­nai­suu­den avul­la to­den­nä­köi­syys ek­sy­mi­sel­le oli mel­ko pie­ni.

Minä olin kar­tan­lu­ki­ja­na, ja vaik­ka ta­ka­na tu­li­jat vä­lil­lä kiu­soit­te­li­vat kar­tan­lu­ku­tai­dois­ta­ni, suun­ta oli oi­kea ja mah­dol­li­sim­man suo­ra. Mah­dol­li­sim­man suo­ra reit­ti tar­koit­ti toki sitä, et­tä mat­kan var­rel­la seik­kai­lim­me läpi ry­tei­köis­tä, yli­tim­me le­ve­äh­kö­jä ojia loik­ki­mal­la (kaik­ki pää­si­vät jän­ni­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta yli!) ja kas­te­lim­me ken­käm­me mä­ris­sä hei­ni­kois­sa ja sam­ma­li­kois­sa. Jos reit­tim­me lä­hel­lä oli jos­sa­kin met­sän eläi­miä, mei­dän jäl­keem­me nii­tä ei enää luul­ta­vas­ti ol­lut. Sen ver­ran iloi­ses­ti nau­rum­me pulp­pui­li kä­vel­les­sä.

Tu­lim­me mat­kan ai­ka­na hy­vin tu­tuik­si kes­ke­näm­me. Em­me eh­kä pu­hu­neet tar­kas­ti tai sy­väl­li­ses­ti elä­mäs­täm­me, mut­ta nau­roim­me pal­jon. Mikä voi­si­kaan yh­dis­tää ih­mi­siä pa­rem­min kuin sa­man­lai­nen huu­mo­rin­ta­ju ja nau­ru? Tun­tui us­ko­mat­to­mal­ta, mi­ten sa­mal­la aal­to­pi­tuu­del­la olim­me­kaan, vaik­ka olim­me ys­tä­vä­ni kans­sa pa­ri­kym­men­tä vuot­ta nuo­rem­pia kuin toi­set nai­set. Elä­män­ti­lan­teem­me oli­vat hy­vin eri­lai­set, mut­ta löy­sim­me kui­ten­kin pal­jon yh­dis­tä­viä te­ki­jöi­tä. Nau­tim­me esi­mer­kik­si kaik­ki to­del­la pal­jon luon­nos­sa liik­ku­mi­ses­ta ih­me­tel­len, kat­sel­len ja kuun­nel­len. Em­me pi­tä­neet kii­ret­tä kä­vel­les­säm­me, vaan py­säh­te­lim­me jat­ku­vas­ti syö­mään mus­ti­koi­ta, joi­ta mät­täät oli­vat täyn­nä.

Yh­des­sä koh­das­sa mel­ko lä­hel­lä lei­ri­kes­kus­ta yk­si meis­tä aset­tui ma­kaa­maan peh­me­äl­le sam­ma­lel­le. Pää­tim­me sit­ten ot­taa yh­teis­ku­van niin, et­tä kaik­ki ma­kaa­vat maas­sa ja päät ovat lä­hek­käin. Met­sän poh­ja oli sii­nä koh­das­sa ai­ka möyk­kyi­nen, jo­ten kak­si meis­tä jou­tui jon­kin ver­ran pää alas­päin. Asen­to oli niin hul­lun­ku­ri­nen, et­ten ker­ta kaik­ki­aan voi­nut ol­la nau­ra­mat­ta. Kun pään vie­res­sä oli kol­me yh­tä hel­pos­ti nau­ra­vaa ih­mis­tä, ei nau­rus­ta mei­nan­nut tul­la lop­pua. Voin ker­toa, et­tä pää alas­päin nau­ra­es­sa on lä­hes mah­do­ton­ta lo­pet­taa nau­rua. Nau­rua vain pur­su­aa suus­ta lop­pu­mat­to­ma­na vir­ta­na.

Kun vih­doin­kin saim­me it­sem­me ylös ja nau­ru oli jo jok­seen­kin laan­tu­nut, yk­si eh­dot­ti, et­tä pi­täi­si tes­ta­ta sa­maa heti uu­des­taan, jot­ta nau­run sai­si vi­de­ol­le. No, sii­nä sitä sit­ten taas rät­kä­tet­tiin sam­ma­lil­la. Minä olin täl­lä ker­taa pää ylem­pä­nä kuin muu var­ta­lo, jo­ten nau­ra­mi­sen lo­pet­ta­mi­nen oli pal­jon hel­pom­paa. Muut kui­ten­kin nau­roi­vat mi­nun­kin edes­tä­ni, ja vi­de­ol­le saa­tiin pal­jon nau­rua. Em­me pääs­seet eteen­päin kuin eh­kä pa­ri­kym­men­tä met­riä, kun jäim­me taas syö­mään mus­ti­koi­ta. Minä pyl­läh­din joko ta­sa­pai­non puut­tees­ta tai nau­ra­mi­ses­ta ai­van ku­moon ja jäin maa­han nau­ra­maan. Vat­sa­li­hak­set oli­vat täy­sin vä­sy­neet, mut­ta nau­rua ei voi­nut vain lait­taa pois pääl­tä.

Pää­sim­me lop­pu­jen lo­puk­si pe­ril­le mitä mie­len­kiin­toi­sim­pien reit­tien kaut­ta. Vaik­ka met­säs­sä räm­pi­mis­tä ker­tyi­kin usei­ta ki­lo­met­re­jä, su­kat ja ken­gät oli­vat kai­kil­la mä­rät ja näl­kä vai­va­si, kaik­kien kas­voil­la lois­ti le­veä hymy. Lop­pu­päi­vä meni syö­des­sä, nau­ra­es­sa, sau­no­es­sa ja il­ta­oh­jel­maa seu­ra­tes­sa. Näy­tim­me nau­ru­vi­de­on myös muil­le lei­ri­läi­sil­le, ja ilok­sem­me muut­kin sai­vat vi­de­os­ta hy­vän mie­len ja nau­rua. Olin it­se niin vä­sy­nyt päi­vän tar­po­mi­ses­ta, nau­ra­mi­ses­ta ja so­si­aa­li­suu­des­ta, et­tä läh­din jo mel­ko pian il­ta­pa­lan jäl­keen nuk­ku­maan.

Sun­nun­tai­na seu­ra­sim­me ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen Ro­va­nie­men kir­kos­ta, sii­vo­sim­me ja pak­ka­sim­me. Il­ta­päi­väl­lä ko­koon­nuim­me lop­pu­har­tau­teen kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa. Oli tur­val­lis­ta päät­tää lei­ri, kun sai us­koa omat syn­tin­sä an­teek­si. Tun­tui täy­sin Ju­ma­lan joh­da­tuk­sel­ta, et­tä lei­ril­tä oli löy­ty­nyt niin ko­toi­sel­ta tun­tu­via ih­mi­siä, joi­den kans­sa oli hyvä ol­la.

Meil­lä nel­jäl­lä luis­ti jut­tu niin hy­vin, et­tä em­me osan­neet lo­pet­taa lei­rin lop­pu­mi­seen yh­des­sä­o­loa. Aje­lim­me kah­del­la au­tol­la pe­räk­käin ko­tiin päin ja kä­vim­me lop­pu­mat­kas­ta vie­lä syö­mäs­sä. Usein eri­lais­ten lei­rien tai mui­den tii­vii­den vii­kon­lop­pu­jen jäl­keen olo on hai­kea. Täl­lä ker­taa olin yk­sin­ker­tai­ses­ti niin on­nel­li­nen, et­tei hai­keu­del­le ol­lut edes ti­laa. Elä­mä hy­myi­lyt­ti.

Läh­din lei­ril­le täy­sin il­man mui­ta en­nak­ko-odo­tuk­sia kuin hyvä ruo­ka. En siis käy­tän­nös­sä voi­nut pet­tyä odo­tuk­sii­ni, kos­ka lei­reil­lä ruo­ka on ai­na to­del­la hy­vää. Lei­ri ylit­ti kaik­ki mah­dol­li­set ku­vi­tel­mat. Sain hy­vää ruo­kaa. Seik­kai­lin us­ko­mat­to­mil­la kal­li­oil­la, met­sis­sä ja pu­si­kois­sa. Ym­pä­ris­tö ta­ka­si sen, mitä lei­rin nimi lu­pa­si – kaik­ki­al­la hoh­ta­vaa rus­kaa. Eni­ten jäi kui­ten­kin mie­leen se, et­tä sain tu­tus­tua uu­siin iha­niin us­ko­vai­siin ih­mi­siin, joi­den kans­sa on täy­sin tur­val­lis­ta ol­la oma it­sen­sä. Sa­man­lai­sia ko­ke­muk­sia toi­voi­sin myös muil­le. Läh­te­kää roh­ke­as­ti lei­ril­le ja tu­tus­tu­kaa uu­siin ih­mi­siin!