Helmi Yrjänä
Seikkailin heinäkuussa leirille.fi-sivustolla kesken töiden ja törmäsin Ruskaleiri-ilmoitukseen. (Eheei, en toki käyttänyt työaikaa väärin, vaan työn takia katsoin sivustolta muita tietoja.) Koska leiri oli sopivasti siinä vaiheessa syyskuuta, kun seminaarityöni pitäisi olla valmis, ilmoittauduin sen kummempia miettimättä. En silloin vielä tiennyt, saisinko ketään kaveriksi leirille, mutta sain kuin sainkin yhden ystäväni mukaan.
Sain ennen leiriä seminaarityön, eli noin viisitoista sivua gradun analyysia, viimeistelyä vaille valmiiksi, minkä takia oli kevyt olo lähteä. Ystäväni pääsi vasta myöhään töistä, joten lähdimme ajelemaan vasta illan puolella. Matkalla ajoimme yhdestä risteyksestä ohi, mutta navigaattorin avulla löysimme toisen reitin. Oli ihana huomata, kuinka ruska lisääntyi pohjoista kohti mennessä. Kun pääsimme perille Rautiosaaren leirikeskuksen pihaan, oli jo aivan pimeää. Meitä väsytti ja uusien ihmisten kohtaaminen jännitti. Keräsimme jonkin aikaa autossa voimia liikkua. Nälkä ja vessahätä pakottivat kuitenkin autosta sisälle, ja päädyimme sopivasti suoraan iltapalalle.
Iltapalan jälkeen saimme huoneen, jonne väsyneinä suuntasimme. Minä en raskinut mennä aivan heti nukkumaan. Ikävä painoi, joten kipittelin autoon soittelemaan poikaystävälleni – niin, sellaisen suuren suuren onnen tämä syksy on tuonut mukanaan. Koska pystymme näkemään asuinpaikkojemme etäisyyden takia vain viikonloppuisin, leiriviikonloppuni toi näkemiseemme kahden viikon tauon. Kaksi viikkoa tuntui melko pitkältä ajalta, mutta puhelut ja viestittelyt onneksi hieman helpottivat. Puhelun jälkeen hipsin väsyneenä nukkumaan ja löysin ystäväni täydestä unesta.
Lauantaina aamupalan jälkeen ystäväni oli kuin toinen ihminen: pitkän työviikon takia hän oli edellisenä iltana hyvin uupunut, mutta uni oli tehnyt tehtävänsä. Suupielet korvissa valmistauduimme kävelemään viiden kilometrin päähän hiidenkirnuille. Heti alkumatkassa kaksi meitä vanhempaa naista tuli tervehtimään ja juttelemaan. Kävi ilmi, että toinen heistä oli kysellyt minulta aiemmin samalla viikolla kyytiä. Hän oli kuitenkin päätynyt toiseen kyytiin myöhäisen lähtöaikataulumme takia.
Uusien ihmisten kanssa poristessa ja kaunista syksyistä luontoa ihaillessa kävelymatka kului mukavasti. Satunnaiset sadekuurot ja pidempiaikainen tihkutuskaan eivät saaneet mielialaa tai suupieliä alemmas. Luulen, että suustani saattoi kuulua muutaman kerran "Siis kato nyt!", "Oikeesti kato tuota, aivan huikian hieno / huisin makia!" tai "Kyllä kannatti lähtee." Todennäköisesti noita kaikkia toistelin keskimäärin minuutin välein. Sellainen kauniiden asioiden ja luonnon hehkuttaja olen.
Hiidenkirnuilla söimme makkaraa ja korvapuustia. Kallioiden juurella tunsi olonsa aika pieneksi ja jääkauden päättymisen ja jäätikön sulamisen seurauksena syntyneiden massiivisen kokoisten hiidenkirnujen vierellä jopa hieman pelotti. Sateen liukastamilla kallioilla sai kulkea hyvin varovaisesti, ettei mitään vain sattuisi.
Suurin osa kävelijöistä päätti palata leirikeskukselle autokyydeillä. Vain me neljä – ystäväni, minä ja kaksi naista, joiden kanssa olimme alkumatkasta tutustuneet – päätimme kävellä takaisin. Tietä pitkin matka olisi ollut pidempi ja paljon tylsempi, minkä takia suunnistimme suorinta reittiä kohti leirikeskusta. Ohjaajaa huoletti, miten löytäisimme perille, mutta meitä vain nauratti. Kännykän karttasovelluksen reitintallennusominaisuuden avulla todennäköisyys eksymiselle oli melko pieni.
Minä olin kartanlukijana, ja vaikka takana tulijat välillä kiusoittelivat kartanlukutaidoistani, suunta oli oikea ja mahdollisimman suora. Mahdollisimman suora reitti tarkoitti toki sitä, että matkan varrella seikkailimme läpi ryteiköistä, ylitimme leveähköjä ojia loikkimalla (kaikki pääsivät jännityksestä huolimatta yli!) ja kastelimme kenkämme märissä heinikoissa ja sammalikoissa. Jos reittimme lähellä oli jossakin metsän eläimiä, meidän jälkeemme niitä ei enää luultavasti ollut. Sen verran iloisesti naurumme pulppuili kävellessä.
Tulimme matkan aikana hyvin tutuiksi keskenämme. Emme ehkä puhuneet tarkasti tai syvällisesti elämästämme, mutta nauroimme paljon. Mikä voisikaan yhdistää ihmisiä paremmin kuin samanlainen huumorintaju ja nauru? Tuntui uskomattomalta, miten samalla aaltopituudella olimmekaan, vaikka olimme ystäväni kanssa parikymmentä vuotta nuorempia kuin toiset naiset. Elämäntilanteemme olivat hyvin erilaiset, mutta löysimme kuitenkin paljon yhdistäviä tekijöitä. Nautimme esimerkiksi kaikki todella paljon luonnossa liikkumisesta ihmetellen, katsellen ja kuunnellen. Emme pitäneet kiirettä kävellessämme, vaan pysähtelimme jatkuvasti syömään mustikoita, joita mättäät olivat täynnä.
Yhdessä kohdassa melko lähellä leirikeskusta yksi meistä asettui makaamaan pehmeälle sammalelle. Päätimme sitten ottaa yhteiskuvan niin, että kaikki makaavat maassa ja päät ovat lähekkäin. Metsän pohja oli siinä kohdassa aika möykkyinen, joten kaksi meistä joutui jonkin verran pää alaspäin. Asento oli niin hullunkurinen, etten kerta kaikkiaan voinut olla nauramatta. Kun pään vieressä oli kolme yhtä helposti nauravaa ihmistä, ei naurusta meinannut tulla loppua. Voin kertoa, että pää alaspäin nauraessa on lähes mahdotonta lopettaa naurua. Naurua vain pursuaa suusta loppumattomana virtana.
Kun vihdoinkin saimme itsemme ylös ja nauru oli jo jokseenkin laantunut, yksi ehdotti, että pitäisi testata samaa heti uudestaan, jotta naurun saisi videolle. No, siinä sitä sitten taas rätkätettiin sammalilla. Minä olin tällä kertaa pää ylempänä kuin muu vartalo, joten nauramisen lopettaminen oli paljon helpompaa. Muut kuitenkin nauroivat minunkin edestäni, ja videolle saatiin paljon naurua. Emme päässeet eteenpäin kuin ehkä parikymmentä metriä, kun jäimme taas syömään mustikoita. Minä pyllähdin joko tasapainon puutteesta tai nauramisesta aivan kumoon ja jäin maahan nauramaan. Vatsalihakset olivat täysin väsyneet, mutta naurua ei voinut vain laittaa pois päältä.
Pääsimme loppujen lopuksi perille mitä mielenkiintoisimpien reittien kautta. Vaikka metsässä rämpimistä kertyikin useita kilometrejä, sukat ja kengät olivat kaikilla märät ja nälkä vaivasi, kaikkien kasvoilla loisti leveä hymy. Loppupäivä meni syödessä, nauraessa, saunoessa ja iltaohjelmaa seuratessa. Näytimme nauruvideon myös muille leiriläisille, ja iloksemme muutkin saivat videosta hyvän mielen ja naurua. Olin itse niin väsynyt päivän tarpomisesta, nauramisesta ja sosiaalisuudesta, että lähdin jo melko pian iltapalan jälkeen nukkumaan.
Sunnuntaina seurasimme jumalanpalveluksen Rovaniemen kirkosta, siivosimme ja pakkasimme. Iltapäivällä kokoonnuimme loppuhartauteen kuulemaan Jumalan sanaa. Oli turvallista päättää leiri, kun sai uskoa omat syntinsä anteeksi. Tuntui täysin Jumalan johdatukselta, että leiriltä oli löytynyt niin kotoiselta tuntuvia ihmisiä, joiden kanssa oli hyvä olla.
Meillä neljällä luisti juttu niin hyvin, että emme osanneet lopettaa leirin loppumiseen yhdessäoloa. Ajelimme kahdella autolla peräkkäin kotiin päin ja kävimme loppumatkasta vielä syömässä. Usein erilaisten leirien tai muiden tiiviiden viikonloppujen jälkeen olo on haikea. Tällä kertaa olin yksinkertaisesti niin onnellinen, ettei haikeudelle ollut edes tilaa. Elämä hymyilytti.
Lähdin leirille täysin ilman muita ennakko-odotuksia kuin hyvä ruoka. En siis käytännössä voinut pettyä odotuksiini, koska leireillä ruoka on aina todella hyvää. Leiri ylitti kaikki mahdolliset kuvitelmat. Sain hyvää ruokaa. Seikkailin uskomattomilla kallioilla, metsissä ja pusikoissa. Ympäristö takasi sen, mitä leirin nimi lupasi – kaikkialla hohtavaa ruskaa. Eniten jäi kuitenkin mieleen se, että sain tutustua uusiin ihaniin uskovaisiin ihmisiin, joiden kanssa on täysin turvallista olla oma itsensä. Samanlaisia kokemuksia toivoisin myös muille. Lähtekää rohkeasti leirille ja tutustukaa uusiin ihmisiin!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys