Hel­mi Yr­jä­nä

Vuo­si vaih­tui ja elä­män­ti­lan­tee­ni sen mu­ka­na. Vii­me vuo­den aloi­tin haa­vei­le­va­na opis­ke­li­ja­na, mut­ta vuo­den vaih­tees­sa val­mis­tuin mais­te­rik­si. Tar­kem­min ot­ta­en fi­lo­so­fi­an mais­te­rik­si, vaik­ken fi­lo­so­fi­aa opis­kel­lut­kaan pa­ria opin­to­pis­tet­tä enem­pää. Sain sa­mal­la äi­din­kie­len ja kir­jal­li­suu­den opet­ta­jan pä­te­vyy­den, eli olen nyt opis­kel­lut lap­suu­te­ni haa­ve­am­mat­tiin – opet­ta­jak­si. Val­mis­tu­mi­sen ta­kia edes­sä oli töi­den ha­kua ja muut­to.

Hain muu­ta­mas­ta pai­kas­ta töi­tä, ja mi­nut kut­sut­tiin kah­teen työ­haas­tat­te­luun. En­sim­mäi­sen jäl­keen olin täy­sin var­ma, et­ten edes ha­lua sitä hom­maa. On­nek­se­ni en myös­kään saa­nut sitä. Toi­nen työ vai­kut­ti etu­kä­teen sekä teh­tä­vän et­tä si­jain­nin osal­ta pa­rem­mal­ta. Olin hy­vin on­nel­li­nen, kun rei­lus­ti yli kuu­kau­den odot­ta­mi­sen jäl­keen sain kut­sun haas­tat­te­luun. Haas­tat­te­lus­ta jäi hyvä maku, ja vain pari tun­tia sen jäl­keen mi­nut toi­vo­tet­tiin ter­ve­tul­leek­si töi­hin ke­vääk­si. Aloi­tin nyt jou­lun jäl­keen yh­des­sä mui­den kou­lu­lais­ten kans­sa oman opet­ta­jau­ra­ni re­surs­si­o­pet­ta­ja­na. En ole vie­lä täy­sin kar­tal­la sii­tä, mitä työn­ku­va­ni si­säl­tää, mut­ta jos­pa se sel­vi­äi­si vä­hi­tel­len.

En­nen töi­den al­kua mi­nun piti muut­taa uu­del­le paik­ka­kun­nal­le. Ku­vit­te­lin, et­tä mi­nul­la oli­si jou­lu­kuus­sa rei­lus­ti ai­kaa pa­ka­ta en­nen jou­lua. Ai­kaa kyl­lä oli, mut­ten to­del­la­kaan tie­dä, mi­hin sen käy­tin. Niin pal­jon pa­kat­ta­vaa ja sii­vot­ta­vaa ni­mit­täin jäi vie­lä vuo­den vii­mei­se­nä per­jan­tai­na ol­leel­le muut­to­päi­väl­le. Päi­vä oli suh­teel­li­sen ka­ma­la sen rank­kuu­den ta­kia, mut­ta kaik­ki meni oi­ke­as­ti hy­vin. Iha­nat lä­hei­set ja ys­tä­vät oli­vat kor­vaa­ma­ton apu. Pi­a­no ja lä­hes kaik­ki pa­ri­sen­kym­men­tä huo­ne­kas­vi­a­kin sel­vi­si­vät uu­teen asun­toon. Vain yk­si pal­mu­veh­ka­pis­to­kas ot­ti osu­maa niin pal­jon, et­tä hei­tin sen pois. Voi kyl­lä ol­la, et­tä en­nen ke­vään va­loa pari muu­ta­kin kas­via saat­taa luo­vut­taa. Sen ver­ran sur­keil­ta ne näyt­tä­vät.

Ker­roin vii­me syk­sy­nä al­ka­nee­ni seu­rus­tel­la. Jou­lun al­la kul­ta­se­ni kosi mi­nua, ja seu­raa­va­na päi­vä­nä kä­vim­me ti­laa­mas­sa sor­muk­set sul­ha­se­ni ko­ti­paik­ka­kun­nal­la. Ku­vit­te­lim­me, et­tä sor­mus­ten saa­mi­seen me­ni­si use­am­pi päi­vä. Olim­me läh­dös­sä kel­lo­se­päl­tä suo­raan Ou­luun, jo­ten olim­me hy­vin yl­lät­ty­nei­tä ja jok­seen­kin pet­ty­nei­tä, kun kuu­lim­me, et­tä sor­muk­set oli­si saa­nut jo myö­hem­min sa­ma­na päi­vä­nä. Seu­raa­van ker­ran olim­me so­pi­neet nä­ke­väm­me vas­ta jou­lu­päi­vä­nä, jo­ten mel­kein vii­kon eh­dim­me ol­la kih­lois­sa ke­nen­kään muun tie­tä­mät­tä. So­vim­me ni­mit­täin ker­to­vam­me kih­lauk­ses­ta vas­ta, kun saam­me sor­muk­set.

Niin suu­ren sa­lai­suu­den it­sel­lä pi­tä­mi­nen oli han­ka­laa. Vii­kon ai­ka­na oli mon­ta ker­taa, jol­loin oli­sin ha­lun­nut ker­toa asi­as­ta jol­le­kin lä­hei­sel­le. Voit­te us­koa, et­tä tun­tui hel­pot­ta­val­ta ja it­ket­tä­vän on­nel­li­sel­ta, kun pit­kän odo­tuk­sen jäl­keen saim­me jou­lu­päi­vän il­ta­na lait­taa sor­muk­set sor­miin. Kun me­nim­me lap­suu­den ko­tii­ni si­säl­le, il­moi­tin kai­kil­le: ”Nyt se mi­nun sul­ha­se­ni tuli.” Täl­lä ta­val­la saim­me jän­ni­tyk­sen heti al­ta pois.

Häm­men­tä­vää, et­tä suun­nit­te­lem­me nyt häi­täm­me. Mi­ten voi­kin ol­la mah­dol­lis­ta, et­tä minä, joka tun­nen it­se­ni usein­kin vie­lä ai­van pik­ku­ty­tök­si, olen me­nos­sa nai­mi­siin? Täy­sin Ju­ma­lan joh­da­tus­ta ja ih­meel­li­siä lah­jo­ja koko vuo­den­vaih­de ja sen tuo­mat muu­tok­set. Kaik­ki suu­ria kii­tok­sen ai­hei­ta.

Jos vie­lä jäit miet­ti­mään, mitä ne ot­si­kon kol­me m:ää oli­vat, täs­sä ker­taus: mais­te­rik­si val­mis­tu­mi­nen, muut­to ja mor­si­a­men ar­vo­ni­mi.