Hain vii­me ke­vää­nä ke­sä­töi­hin ju­nan jää­te­lön­myy­jäk­si. Kir­joi­tin ha­ke­muk­seen, et­tä ha­lu­ai­sin ot­taa työn seik­kai­lun kan­nal­ta, pil­ke sil­mä­kul­mas­sa ja avoi­me­na uu­sil­le ko­ke­muk­sil­le. En va­li­tet­ta­vas­ti pääs­syt juu­ri sil­le seik­kai­lul­le, mut­ta voi, niin mo­nel­le muul­le kyl­lä­kin.

Mi­nul­la on seik­kai­le­mi­sel­le hie­man eri­lai­nen mää­ri­tel­mä kuin ta­val­li­ses­ti. Seik­kai­le­mi­sel­la ei ha­e­ta lii­kaa jän­ni­tys­tä tai vaa­ral­li­sia ti­lan­tei­ta, vaan vaih­te­lua, uu­sia nä­kö­kul­mia ja muis­to­ja. Seik­kai­le­mi­nen on olo­ti­la, joka saa nau­ru­her­mot ku­ti­a­maan, vat­saan yh­den kau­niin sit­ruu­na­per­ho­sen le­pat­ta­maan ja läm­pi­miä muis­to­ja van­huu­den päi­vil­le. Jos­kus tu­lee tar­ve, mel­kein pak­ko, teh­dä jo­ta­kin hie­man epä­nor­maa­lil­la ta­val­la: hie­man vink­sah­ta­neel­la, mut­ta suu­pie­let nos­tat­ta­val­la ta­val­la. Sil­loin tie­tää, et­tä seik­kai­le­mi­nen odot­taa.

Seik­kai­le­mi­nen on hyvä aloit­taa kat­so­mal­la maa­il­maa lap­sen sil­min ja ot­ta­mal­la Pep­pi Pit­kä­tos­su esi­ku­vak­si. Vä­hän vink­sin vonk­sin -asen­ne toi­mii ai­na, ja tar­kem­min aja­tel­tu­na vain har­voin on sel­lai­nen het­ki, jol­loin si­säi­sen lap­sen pääs­tä­mi­nen val­loil­leen on huo­no idea. Seu­raa­van ker­ran, kun mie­leen päl­käh­tää aja­tus sii­tä, et­tä nyt on ku­per­kei­kan ai­ka, ai­ka kii­ve­tä kei­nu­tuo­liin sei­so­maan tai maa­ta pöy­dän al­la, to­teu­ta aja­tus. Seik­kai­le­mi­nen va­paut­taa lii­as­ta muo­dol­li­suu­des­ta ja saat­taa ai­heut­taa hie­man hal­lit­se­mat­to­mia nau­run­pyrs­käh­dyk­siä.

On ih­mi­siä, jot­ka kul­ke­vat vuo­si toi­sen­sa pe­rään ai­na sa­maa reit­tiä esi­mer­kik­si töi­hin tai kaup­paan. On myös seik­kai­li­joi­ta, jot­ka ko­kei­le­vat kaik­ki mah­dol­li­set ja mah­dot­to­mat rei­tit löy­tääk­seen pa­rem­man, no­pe­am­man tai yk­sin­ker­tai­ses­ti mu­ka­vam­man nä­köi­sen rei­tin. Ta­va­no­mai­sel­ta po­lul­ta – tai tiel­tä – poik­ke­a­mal­la on mah­dol­lis­ta löy­tää uu­sia, kieh­to­via paik­ko­ja, joi­ta ai­em­min ei edes tien­nyt ole­van ole­mas­sa. Yk­si seik­kai­le­mi­sen piir­re on se, et­tä se haas­taa it­seä jol­la­kin ta­voin. On seik­kai­le­mis­ta teh­dä epä­mu­ka­vuu­sa­lu­ees­ta mu­ka­vuu­sa­lue, mut­ta myös toi­sin päin. Tu­tun pai­kan kat­se­le­mi­nen eri­lai­sel­la ta­val­la, eri­lai­sis­sa olo­suh­teis­sa tai seu­ras­sa voi teh­dä mu­ka­vuu­sa­lu­ees­ta so­pi­van epä­mu­ka­van, jol­loin on mah­dol­lis­ta teh­dä uu­den­lai­sia ha­vain­to­ja.

Seik­kai­le­mis­ta voi ol­la esi­mer­kik­si leik­ki­mi­nen, lu­mi­han­ges­sa ma­kaa­mi­nen ja lu­mi­hiu­ta­lei­den lei­jai­lun kat­se­le­mi­nen ja vaat­teet pääl­lä ui­mi­nen. Seik­kai­le­mis­ta on syö­mi­nen yl­lät­tä­vis­sä pai­kois­sa: pi­pa­rin syö­mi­nen häk­ki­va­ras­tos­sa yh­den­tois­ta ai­kaan il­lal­la tai ka­noo­til­la nou­de­tun pit­san syö­mi­nen kes­kel­lä jär­veä au­rin­gon ki­mal­luk­sen ym­pä­röi­mä­nä.

Seik­kai­le­mis­ta on to­tut­tu­jen ta­po­jen ra­vis­te­lu ja uu­del­leen­muo­toi­lu. Muis­tan erään ker­ran ol­lee­ni nuo­rem­pa­na len­kil­lä, kun ken­kä al­koi hier­tää jal­kaa­ni. Oli vie­lä niin kyl­mä, et­tä vii­mei­sen ki­lo­met­rin kä­ve­le­mi­nen avo­ja­loin ei ol­lut miel­lyt­tä­vä aja­tus. Jär­ke­vin rat­kai­su oli siis kä­vel­lä ko­tiin toi­ses­sa ja­las­sa vain suk­ka.

Huo­ma­sin sil­loin, et­ten ol­lut kos­kaan ai­em­min kä­vel­lyt suk­ka­sil­laan ul­ko­na. On­han aja­tus täy­sin jär­je­tön: pi­la­ta nyt su­kat sot­ke­mal­la ja rei’it­tä­mäl­lä ne tur­haan. Sain kui­ten­kin sii­nä kä­vel­les­sä­ni ide­an teh­dä ai­na toi­si­naan jo­ta­kin hie­man jär­je­tön­tä, mut­ta so­pi­van mie­li­ku­vi­tuk­sel­lis­ta.

Kun mie­tin seik­kai­le­mis­ta, en heti muis­ta kym­me­niä seik­kai­lu­ja. Jo­kin ti­lan­ne ei vält­tä­mät­tä ta­pah­tu­es­saan tun­nu seik­kai­lul­ta, mut­ta jäl­keen päin huo­maa­kin, et­tä se oli iha­na, kut­kut­ta­va seik­kai­lu. Nuk­ku­mi­nen­kin voi ol­la seik­kai­le­mis­ta, jos nuk­ku­ma­pai­kan va­lit­see hie­man ta­val­li­ses­ta poik­ke­a­vas­ti. Seik­kai­le­mis­ta on nuk­ku­mi­nen keit­ti­ön lat­ti­al­la, sau­nan lau­teil­la tai riip­pu­ma­tos­sa kah­den­kym­me­nen as­teen pak­ka­ses­sa hei­koh­koil­la va­rus­teil­la. Tal­vi­pak­ka­ses­sa riip­pa­roi­mi­nen oli ko­ke­muk­se­na hy­vin mie­leen jää­vä, kos­ka yö oli kir­kas ja suo­raa ylä­puo­lel­la le­vit­ty­vä lop­pu­ma­ton täh­ti­tai­vas oli py­säyt­tä­vä näky. Yö vaa­ti kui­ten­kin ve­ron­sa, aa­mul­la sa­dan met­rin mat­kan kul­ke­mi­nen si­säl­le tun­tui ylit­se­pää­se­mät­tö­män vai­ke­al­ta, kos­ka olo oli jär­jet­tö­män huo­no. Sa­mas­sa asen­nos­sa koko yön kyh­jöt­tä­mi­sen jäl­keen veri ei oi­kein kier­tä­nyt ja kyl­mä toi vie­lä li­sä­haas­teen­sa. Sii­tä­kin kui­ten­kin sel­vi­sin, ja en var­mas­ti ole ai­nut, joka ajat­te­lee sen ol­leen seik­kai­le­mis­ta.

Haa­vei­len täl­lä het­kel­lä seu­raa­vas­ta seik­kai­lus­ta. En tie­dä vie­lä, mikä se on, mut­ta kun se ta­pah­tuu, olen val­mis.

”Maa­il­ma on täyn­nä suu­ria ih­mei­tä sil­le, joka on val­mis ot­ta­maan nii­tä vas­taan.” Muu­mi­pap­pa, kir­jas­ta Muu­mi­pap­pa ja meri (1965)