Hel­mi Yr­jä­nä

Ope­tus­har­joit­te­lu­ni lop­pui vii­me vii­kol­la. Har­joit­te­lu oli päät­tö­har­joit­te­lu, jo­ten täl­lä ko­ke­muk­sel­la mi­nun pi­täi­si pär­jä­tä it­se­näi­ses­ti opet­ta­ja­na. On mi­nul­la vie­lä muu­ta­ma kurs­si ja gra­dun kir­joit­ta­mi­nen edes­sä en­nen val­mis­tu­mis­ta, mut­ta opet­ta­mi­seen ne ei­vät eri­tyi­sem­min har­joi­ta. Häm­men­tä­vää aja­tel­la, et­tä suh­teel­li­sen pian pi­täi­si vaih­taa luo­kas­sa paik­kaa opis­ke­li­jas­ta opet­ta­jak­si. Jos suu­rim­man osan pie­nes­tä elä­mäs­tään on käyt­tä­nyt kou­lun­käyn­tiin ja opis­ke­le­mi­seen, on vai­kea ku­vi­tel­la it­se­ään mi­nään muu­na kuin opis­ke­li­ja­na.

Vii­mei­nen pi­tä­mä­ni tun­ti oli yh­dek­säs­luok­ka­lais­ten Ka­le­va­la-kurs­sin tun­ti sam­mon ryös­tös­tä. Olin suun­ni­tel­lut tun­nil­le ta­val­lis­ten teh­tä­vien li­säk­si il­mai­su­tai­don har­joi­tuk­sia. Heit­täy­ty­mis­tä ja imp­ro­vi­soin­tia vaa­ti­van läm­mit­te­ly­har­joi­tuk­sen li­säk­si op­pi­lai­den piti teh­dä pan­to­mii­mie­si­tyk­set ly­hyis­tä sam­mon ryös­töön liit­ty­vis­tä kat­kel­mis­ta. Tun­ti oli iha­na. Ai­van jo­kai­nen läh­ti mu­kaan ja us­kal­si heit­täy­tyä. Kun sain tun­nin lop­puun jää­neen yli­mää­räi­sen ajan­kin käy­tet­tyä en­nal­ta suun­nit­te­le­mat­to­maan pe­liin, tun­sin on­nis­tu­nee­ni. Eh­kä mi­nus­ta tu­lee vie­lä jos­kus ihan oi­kea opet­ta­ja.

Olen haa­veil­lut opet­ta­jan am­ma­tis­ta niin kau­an kuin muis­tan. Opet­ta­ja­van­hem­mil­la­ni ja -si­sa­ruk­sil­la­ni on tie­ten­kin voi­nut ol­la jon­kin­lais­ta vai­ku­tus­ta asi­aan. Olen ai­na ol­lut hy­vin käy­tän­nön­lä­hei­nen ih­mi­nen ja ylä­as­teel­la haa­vei­lin kä­si­työn- tai ko­ti­ta­lou­de­no­pet­ta­jan am­ma­tis­ta. Äi­din­kie­le­no­pet­ta­ja­ni ins­pi­roi­ma­na pää­dyin kui­ten­kin opis­ke­le­maan täy­sin te­o­reet­tis­ta alaa, suo­men kiel­tä ja kir­jal­li­suut­ta. En­nen kol­man­nen vuo­den ke­vät­tä opin­toi­hin ei ol­lut si­säl­ty­nyt mi­tään käy­tän­töön liit­ty­vää, jo­ten pe­da­go­gis­ten opin­to­jen al­ka­es­sa tä­män vuo­den tam­mi­kuus­sa odo­tin ope­tus­har­joit­te­lua in­nok­kaas­ti. Opet­ta­jan työ on kui­ten­kin hy­vin mo­ni­puo­lis­ta, ja ih­mis­ten kans­sa toi­mi­mi­nen usein to­del­la käy­tän­nön­lä­heis­tä.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä olen vä­hän joka pai­kan höy­lä, en eri­tyi­sen hyvä mis­sään, mut­ta osaan jon­kin ver­ran kai­ken­lais­ta. Äi­din­kie­len ja kir­jal­li­suu­den opet­ta­ja­na pys­tyn hyö­dyn­tä­mään yl­lät­tä­vän­kin mo­nen­lai­sia tai­to­ja ja ko­ke­muk­sia. Har­joit­te­lus­sa mi­nul­le oli hyö­tyä eri­tyi­ses­ti tie­to­tek­ni­ses­tä osaa­mi­ses­ta, mut­ta tun­tien suun­nit­te­lus­sa hyö­dyn­sin myös mu­sii­kil­lis­ta ja tai­teel­lis­ta har­ras­tu­nei­suut­ta­ni. Li­säk­si toi­mit­ta­ja­hom­mien teks­tien edi­toin­ti­ko­ke­mus oli hyvä poh­ja op­pi­lai­den teks­tien kor­jaa­mi­ses­sa ja teks­tien ke­hit­tä­mi­sen opet­ta­mi­ses­sa. Kun jos­kus tu­le­vai­suu­des­sa ope­tan me­di­aan liit­ty­en mo­ni­me­di­ai­suu­des­ta, on valo- ja vi­de­o­ku­vaus­har­ras­tuk­ses­ta­kin apua.

Tun­tuu kum­mal­li­sel­ta, et­tä minä, ujo ja hil­jai­nen ih­mi­nen, nau­tin luo­kan edes­sä ole­mi­ses­ta. En ole kos­kaan eri­tyi­ses­ti pi­tä­nyt esiin­ty­mi­ses­tä, mut­ta mu­siik­ki­har­ras­tus­ten kaut­ta esiin­ty­mi­nen on tul­lut tu­tuk­si jo lap­se­na. Vaik­ken ylei­ses­ti ot­ta­en ha­lu­a­kaan ol­la huo­mi­on kes­ki­pis­tee­nä, näy­tän mie­lel­lä­ni osaa­mis­ta­ni muil­le. Suo­ma­lai­nen vaa­ti­mat­to­muus ai­heut­taa ris­ti­rii­dan ja es­teen oman osaa­mi­sen esit­te­lyl­le, mut­ta opet­ta­ja­na voin näyt­tää tai­to­ja­ni luon­te­vas­ti ja vai­kut­ta­mat­ta eri­tyi­sen it­se­rak­kaal­ta.

Har­joit­te­lus­sa sain kuul­la ole­va­ni roh­kea. Olin häm­men­ty­nyt ku­vai­lus­ta, kos­ka en kos­kaan ai­em­min ol­lut aja­tel­lut it­se­ä­ni roh­ke­ak­si. Uu­sien ih­mis­ten seu­ras­sa olen yleen­sä ujo ja seu­raan mie­luum­min si­vus­ta kuin kes­kus­te­len isoon ää­neen. Roh­keut­ta voi kui­ten­kin ol­la muu­kin kuin ää­ne­käs kes­kus­te­lun joh­ta­mi­nen. Tar­kem­min aja­tel­tu­na esi­mer­kik­si tämä jul­ki­sen blo­gin kir­joit­ta­mi­nen omal­la ni­mel­lä ja kas­voil­la vaa­tii roh­keut­ta.

Oli loh­dut­ta­vaa kuul­la, et­tä olin osan­nut ol­la tai ai­na­kin vai­kut­ta­nut ole­va­ni ren­to opet­ta­es­sa­ni. Ikuis­ta stres­saa­jaa tun­tien val­mis­te­lu ja pi­tä­mi­nen kuor­mit­ti­vat vä­lil­lä ai­van lii­kaa etu­kä­teen. On­nek­si op­pi­laat ja opis­ke­li­jat te­ki­vät tun­tien pi­tä­mi­sen kai­ken stres­saa­mi­sen jäl­keen lä­hes ai­na mu­ka­vik­si ko­ke­muk­sik­si.

Luo­kan edes­sä ren­to­na tai roh­ke­a­na ole­mi­nen on lo­pul­ta hy­vin help­poa, kun har­ti­oil­le on las­ket­tu auk­to­ri­teet­ti­a­se­mas­sa ole­van opet­ta­jan roo­li. En siis ole opet­ta­jan pöy­dän ta­ka­na ujo kou­lu­tyt­tö-Hel­mi vaan opet­ta­ja-Hel­mi, joka voi ha­lu­tes­saan ol­la täy­sin va­kuut­ta­va opet­ta­ja. Va­kuut­ta­vuus ei kui­ten­kaan tar­koi­ta, et­tä pi­täi­si ol­la va­ka­vaa. Har­joit­te­lun ai­ka­na mi­nul­le ei tuot­ta­nut min­kään­lais­ta on­gel­maa nau­raa omil­le köm­mäh­dyk­sil­le­ni tai hö­pis­tä hö­lyn­pö­lyä, kun sa­nat me­ni­vät se­kai­sin. Luo­kas­sa kier­rel­les­sä­ni pää­sin hel­pos­ti jut­tuun opis­ke­li­joi­den ja op­pi­lai­den kans­sa. Par­hai­ta muis­to­ja jäi het­kis­tä, kun joku opis­ke­li­ja avau­tui är­syt­tä­väs­tä tai vai­ke­as­ta teh­tä­väs­tä tai sain ta­ka­pen­kis­sä is­tu­vat ja pe­laa­mi­seen kes­kit­ty­vät po­jat nau­ra­maan jol­le­kin kom­men­til­le­ni.

Toi­von, et­tä tu­le­vai­suu­des­sa osai­sin ol­la opet­ta­ja­na hel­pos­ti lä­hes­tyt­tä­vä ja osai­sin koh­da­ta jo­kai­sen op­pi­laan ar­vok­kaa­na yk­si­lö­nä. Ha­lu­ai­sin luo­da tur­val­li­sen op­pi­mi­sym­pä­ris­tön so­pi­val­la yh­dis­tel­mäl­lä ren­tout­ta, huu­mo­ria ja jämp­tiyt­tä. Pie­ni haa­vee­ni oli­si myös, et­tä voi­sin ol­la jol­le­kin nuo­rel­le sa­man­lai­nen ins­pi­raa­ti­on läh­de kuin omat opet­ta­ja­ni oli­vat mi­nul­le. Eh­kä vie­lä jos­kus.