Hel­mi Yr­jä­nä

Helmi Yrjänä

Aje­lin täs­sä yk­si päi­vä pyö­räl­lä ym­pä­ri kau­pun­kia. Pyö­räi­lys­sä si­nän­sä ei ol­lut mi­tään ih­meel­lis­tä, mut­ta sii­nä oli, et­ten kuun­nel­lut mi­tään kuu­lok­keis­ta. Kuun­te­lin siis vain omia aja­tuk­si­a­ni ja ym­pä­ris­tön ää­niä. Lin­tu­jen lau­lua on taas niin pal­jon, et­tei muu­ta kuun­nel­ta­vaa edes osaa kai­va­ta.

Tal­vel­la kul­jin ul­ko­na lä­hes poik­keuk­set­ta kuu­lok­keet kor­vis­sa ja kuun­te­lin mu­siik­kia, pod­cas­te­ja tai ää­ni­kir­jo­ja. Kun jos­kus unoh­din tai tar­koi­tuk­sel­la jä­tin na­pit pois, oli ti­lan­ne niin har­vi­nai­nen ta­paus, et­tä oli­si voi­nut lait­taa ras­tin sei­nään.

Eräs kä­ve­ly il­man kuu­lok­kei­ta jäi hy­vin mie­leen. Tar­koi­tuk­se­na­ni oli käy­dä vain pi­kai­ses­ti lä­hi­kau­pan pi­hal­la vie­mäs­sä kir­je pos­tiin. Ta­kai­sin päin läh­ties­sä­ni sain kui­ten­kin vies­tin pa­rin ki­lo­met­rin pää­hän tul­lees­ta pa­ke­tis­ta, jo­ten pää­tin kä­vel­lä sa­man tien ha­ke­maan sen. Har­mit­te­lin al­kuun, et­ten ol­lut ot­ta­nut kuu­lok­kei­ta mu­kaan. Sil­lä kä­ve­lyl­lä omat aja­tuk­se­ni oli­vat kui­ten­kin pa­ras­ta mah­dol­lis­ta seu­raa. Aja­tuk­set oli­vat niin iloi­sia ja on­nel­li­sia, et­tä kä­ve­lin lä­hes koko mat­kan le­veä hymy huu­lil­la. Mat­ka meni myös yl­lät­tä­vän no­pe­as­ti il­man yli­mää­räis­tä kuun­nel­ta­vaa.

Täl­lai­nen omien aja­tus­ten seu­ras­ta naut­ti­mi­nen oli mi­nul­le tal­vel­la pit­kään ai­van lii­an har­vi­nais­ta. Tun­tui, et­ten viih­ty­nyt yk­sin omien aja­tus­te­ni kans­sa. Mui­den seu­ras­sa kes­ki­tyin yleen­sä ti­lan­tee­seen ja ih­mi­siin en­kä niin­kään pää­ni si­säi­seen hu­li­naan.

Yk­sin ol­les­sa oli han­ka­lin­ta. Hil­jai­suus ah­dis­ti. Sil­loin mi­kään tai ku­kaan ei ol­lut peit­tä­mäs­sä aja­tuk­sia, jot­ka kä­per­tyi­vät ke­räl­le, äri­si­vät ja pu­ri­vat ham­pai­ta yh­teen stres­saan­tu­nei­na. Yk­sin ol­les­sa­ni pi­din­kin lä­hes ai­na jo­ta­kin kuu­lu­mas­sa. En vält­tä­mät­tä kes­kit­ty­nyt kuun­te­le­maan, mut­ta sain so­pi­vaa taus­ta­hä­lyä aja­tuk­sil­le­ni. Tie­dos­tin, et­tä asia on on­gel­mal­li­nen, mut­ten osan­nut teh­dä mi­tään muut­taak­se­ni sitä.

Pit­kit­ty­nyt stres­si ja väsy raa­put­ti­vat kai­ken­lai­sia her­mo­ja niin pal­jon, et­tä saa­toin al­kaa ai­van pie­nes­tä­kin asi­as­ta it­ke­mään. It­ku­herk­kyys ai­heut­ti hy­vin ris­ti­rii­tai­sia tun­tei­ta. Oli­sin tar­vin­nut ih­mis­ten seu­raa, mut­ta sit­ten louk­kaan­nuin hel­pos­ti toi­sen ta­hat­to­mis­ta sa­no­mi­sis­ta. Oli hy­vin tur­haut­ta­vaa näh­dä rak­kai­ta lä­hei­siä ih­mi­siä ja pää­tyä kui­ten­kin jo­hon­kin yk­sin it­ke­mään vä­sy­nee­nä. Olen kii­tol­li­nen omas­ta herk­kyy­des­tä­ni, mut­ta sel­lai­ses­sa stres­si­ti­las­sa elä­mä oli­si ol­lut huo­mat­ta­vas­ti ke­vy­em­pää il­man lii­kaa herk­kyyt­tä.

Pa­la­taan nyt kui­ten­kin sii­hen aluk­si ker­to­maa­ni pyö­räi­lyyn. Ajoin len­kin lop­pu­puo­lel­la erään puis­ton läpi ja jäin kei­nuun is­tu­maan. Seu­ra­sin lok­kien jut­te­lua ka­tu­lam­pun pääl­lä, pil­vien liik­kei­tä ja ohit­se kul­ke­via ih­mi­siä ja huo­ma­sin yh­täk­kiä, mi­ten hyvä oli ol­la. Tun­tui niin hel­pot­ta­val­ta ol­la täy­sin rau­has­sa omien aja­tus­ten kans­sa ja il­man suu­rem­pia stres­si­nai­hei­ta. Oli myös jo­ten­kin loh­dut­ta­vaa, et­tä olin sen ver­ran tie­toi­nen omas­ta olos­ta­ni, et­tä huo­ma­sin sen hel­pot­tu­neen huo­mat­ta­vas­ti. Sen pyö­räi­lyn jäl­keen osa­sin sa­noit­taa ole­va­ni puh­taas­ti on­nel­li­nen.

Vaik­ka tal­vel­la oli han­ka­laa, oli on­nel­li­si­a­kin het­kiä ja joka il­ta il­ta­ru­kouk­seen löy­tyi pal­jon kii­tok­sen ai­hei­ta. Pit­kään ai­kaan ei olo kui­ten­kaan ol­lut ol­lut yh­tä ke­vyt. Tun­tui, et­tä ke­vät löy­si vih­doin pe­ril­le myös aja­tuk­sii­ni, puis­te­li pö­lyt kai­kis­ta nur­kis­ta ja ava­si ver­hot au­rin­gon­va­lol­le. Täl­lä het­kel­lä on­ni kup­lii, pouk­koi­lee mi­nus­sa ja pur­sui­lee ulos. Yk­sin ol­les­sa­ni en oi­kein ole voi­nut pur­kaa sitä kas­vo­tus­ten ke­nel­le­kään ih­mi­sel­le, jo­ten olen pu­hu­nut ka­me­ral­le ja ja­ka­nut vi­de­on muil­le. Toi­von, et­tä sain myös näin kir­joit­ta­mal­la ja­et­tua edes muu­ta­man yli me­ne­vän on­nen hip­pu­sen si­nul­le­kin.