Me tyh­jää hau­taa hil­jaa kat­se­lem­me,

se ou­to on ja mie­let häm­men­tää.

(Nii­lo Rau­ha­la 2008)

Kun ajat­te­len pää­si­äis­tä, tu­lee mie­lee­ni lap­suu­den ko­din keit­tiö. Keit­ti­ön pyö­re­äl­lä pöy­däl­lä on rai­ruo­hoa kas­va­mas­sa, au­rin­ko pais­taa ja taus­tal­la kuu­luu Pie­ta­ri-ora­to­rio. Ora­to­rio on kuu­lu­nut pää­si­äi­sen odot­ta­mi­see­ni sen en­sie­si­tyk­ses­tä läh­tien.

Pie­ta­ri-ora­to­rio on suur­ten tun­tei­den, kau­nii­den sa­no­jen ja upe­an mu­sii­kin teos. Ant­ti Heik­ki­län sä­vel­tä­mät or­kes­te­ri­sä­es­tyk­set luo­vat ku­via yh­des­sä Nii­lo Rau­ha­lan sa­noi­tuk­sen kans­sa. Kun epäi­lyk­sis­tä, pe­los­ta ja us­kon kiel­tä­mi­ses­tä pääs­tään pää­si­äi­sen rä­jäh­tä­viin rie­mun sä­ve­liin, on tun­ne us­ko­ma­ton. Pää­si­äi­sen voit­to konk­re­ti­soi­tuu ilos­ta pulp­pui­le­van mu­sii­kin kaut­ta.

Kuun­te­len täs­sä kir­joit­ta­es­sa­ni ora­to­ri­o­ta, en­kä voi mi­tään sil­le, et­tä iho­kar­va­ni nou­se­vat vä­lil­lä pys­tyyn. Vie­lä­kin, usei­den kym­me­nien kuun­te­lu­ker­to­jen jäl­keen ja vain tie­to­ko­ne­kai­ut­ti­mis­ta kuun­nel­tu­na, se vai­kut­taa.

Mu­sii­kin har­ras­ta­ja­na mo­net raa­ma­tun­koh­dat ovat tul­leet eri­tyi­ses­ti lä­hel­le eri­lai­sis­sa lau­lu­te­ok­sis­sa. Pie­ta­ri-ora­to­ri­on teks­tit pe­rus­tu­vat kaik­kiin nel­jään evan­ke­liu­miin, jo­ten nii­tä kuu­lee ai­ka usein. Tä­män vuok­si lu­kuis­ten seu­ra­pu­hei­den ai­ka­na ora­to­ri­on eri koh­dat ovat al­ka­neet soi­maan pääs­sä. Aja­tel­kaa nyt, kuin­ka tur­val­li­nen pään­si­säi­nen ra­di­o­ka­na­va, Pie­ta­ri-ora­to­rio!

Voi Pie­ta­ri. Pie­ta­ri ku­va­taan ora­to­ri­os­sa no­pe­a­na toi­mi­ja­na ja pu­hu­ja­na. Ih­mi­se­nä hän te­kee ja sa­noo asi­oi­ta, joi­ta ei eh­kä eh­di aja­tel­la täy­sin lop­puun as­ti. Yk­si ora­to­ri­on vah­vo­jen tun­tei­den aa­ri­ois­ta on al­la ole­va Pie­ta­rin aa­ria. Pie­ta­ri us­koi Jee­suk­sen kut­suun as­tua ve­nees­tä ja kä­vel­lä vet­tä pit­kin, mut­ta us­ko ei riit­tä­nyt lop­puun as­ti.

Oi au­ta, Her­ra, minä va­jo­an,

en us­kal­la,

jään al­le aal­lo­kon!

Oi, pe­las­ta!

Jo näen kuo­le­man,

ja hau­ta täs­sä on!

(Nii­lo Rau­ha­la 2008)

Aa­ri­an or­kes­te­ri­sä­es­tys on tum­ma, mah­ta­va ja täyn­nä myrs­ky­ä­vää aal­lok­koa. Mu­siik­ki vyö­ryy Pie­ta­rin pe­lon mu­ka­na.

Kun Pie­ta­ri kiel­tää Jee­suk­sen yli­pa­pin ta­lon pi­hal­la, voi hä­nen tus­kan­sa ko­kea kuun­te­li­ja­na. Kuo­ro esit­tää Pie­ta­ril­le kiel­tä­mi­sen jäl­keen ky­sy­myk­siä, joi­hin tämä vas­taa epä­toi­voi­se­na, ker­too pe­län­neen­sä ja epäil­leen­sä. Ky­sy­mys­ten jäl­keen mez­zo­sop­raa­no lau­laa lem­pe­äs­ti aa­ri­as­saan omaa ru­kous­taan ja ai­na­kin mi­nun tun­to­ja­ni.

Mi­nä­kin vie­rel­lä Pie­ta­rin it­ken it­se­ni täh­den,

ru­koi­len, et­ten Jee­sus­ta kiel­täi­si maa­il­man näh­den.

(Nii­lo Rau­ha­la 2008)

Aa­ri­an sa­nat tu­le­vat niin lä­hel­le, et­tä sor­met käy­vät usein ris­tiin omas­ta puo­les­ta ja it­ku on lä­hel­lä. Mu­siik­ki kui­ten­kin läm­mit­tää, hoi­taa hel­läs­ti epäi­le­vää ja pel­kää­vää miel­tä.

Kos­ka ora­to­rio on ja­et­tu kah­teen osaan, ta­pah­tu­miin en­nen pää­si­äis­tä ja pää­si­äi­sen jäl­keen, mi­nul­la on ol­lut pe­rin­tee­nä kuun­nel­la tois­ta osaa vas­ta pää­si­äis­päi­vä­nä. Teos on kui­ten­kin niin hie­no ko­ko­nai­suus, et­tei ai­na ole jak­sa­nut odot­taa pää­si­äi­seen as­ti. En­sim­mäi­nen osa on sel­väs­ti tum­mem­pi tun­nel­mil­taan, kun taas toi­nen osa on täyn­nä pää­si­äi­sen ih­meen rie­mua ja au­rin­gon kirk­kaut­ta.

Toi­sen osan puo­les­sa vä­lis­sä Jee­sus il­mes­tyy ope­tus­lap­sil­leen Ti­be­ri­aan­jär­ven ran­nal­la. Koh­ta al­kaa une­no­mai­sen kau­niil­la kuo­ro-osal­la, joka ku­vai­lee, kuin­ka aa­mu päi­lyy jär­vel­lä ja lam­mas­lau­ma lai­dun­taa vuo­ren rin­teel­lä. Su­vi­seu­ra-aa­muis­ta muis­tut­ta­va lau­lu ”Kau­nis aa­mu­au­rin­kom­me” (SL 46) vie ta­pah­tu­maan sees­tei­ses­ti. Kun ope­tus­lap­set ovat pa­laa­mas­sa tyh­jin kä­sin koko yön kes­tä­neel­tä ka­las­tus­reis­sul­ta, Jee­sus sei­soo ran­nal­la. Ope­tus­lap­set ei­vät kui­ten­kaan tun­ne hän­tä.

Jee­sus neu­voo ope­tus­lap­sia heit­tä­mään ver­kot ve­neen oi­ke­al­le puo­lel­le, jol­loin ka­laa tu­lee niin pal­jon, et­tei­vät he jak­sa ve­tää verk­ko­ja ve­nee­seen. Sil­loin Jo­han­nes tun­tee Jee­suk­sen ja sa­noo: ”Se on Her­ra.” Tämä koh­ta sekä hie­man myö­hem­min tu­le­va ba­ri­to­nin aa­ria ovat ol­leet pit­kään suo­sik­ki­koh­ti­a­ni ora­to­ri­os­sa. Aa­ria al­kaa näil­lä sa­noil­la: ”hän kes­kel­lem­me il­mes­tyy, hän kuin aa­mun au­rin­ko”. Jo­han­nek­sen kol­me sa­naa ja aa­ria ovat lau­let­tui­na niin täyn­nä lem­peyt­tä, et­tä tun­tuu, kuin voi­si kä­per­tyä su­loi­seen, ra­kas­ta­vaan sy­liin. Tai aa­ria ikään kuin kie­toi­si mi­nun ym­pä­ril­le­ni läm­pi­män au­rin­ko­pei­ton. Sii­nä on tur­val­lis­ta ol­la.

Pie­ta­ri-ora­to­rio tuo Jee­suk­sen kär­si­myk­sen ja kuo­le­man sekä lo­pul­ta ylös­nou­se­muk­sen voi­ton si­vus­ta­kat­so­jan, Pie­ta­rin nä­kö­kul­mas­ta. Nä­kö­kul­ma on in­hi­mil­li­nen, sa­mais­tut­ta­va. Vaik­ka Pie­ta­ri kiel­tää­kin Jee­suk­sen, hän saa pa­ran­nuk­sen ar­mon. Teos tuo sa­noil­laan ja sä­ve­lil­lään loh­tua ja toi­voa omaan elä­mään.

Vain us­ko kat­soo yli kuo­le­man

ja nä­kee ylös­nous­seen Voit­ta­jan.

(Nii­lo Rau­ha­la 2008)

Sa­noi­tuk­sen läh­de: Nii­lo Rau­ha­la 2008: Pie­ta­ri-ora­to­rio ”Ih­mis­ten ka­las­ta­ja”