Tu­li­pa yh­täk­kiä mie­leen pie­ni, mi­tät­tö­män­kin tun­tui­nen het­ki nuo­ruu­des­ta­ni. Olin pa­ri­kymp­pi­nen ja jo sil­loin tun­nis­tin it­ses­sä­ni tie­tyn le­vot­to­muu­den, joka on säi­ly­nyt näi­hin päi­viin as­ti. “Mi­hin lä­het­täis?” ky­se­lin sil­loin ja ky­se­len yhä.

Sil­loi­nen ys­tä­vä­ni An­na-Kai­sa oli no­pe­as­ti hou­ku­tel­ta­vaa laa­tua. Hän oli ai­na val­mis muut­ta­maan ar­jen seik­kai­luk­si. Hel­poi­ten se on­nis­tui, kun läh­ti reis­suun. Sil­lä ker­ral­la läh­dim­me Kuo­pi­oon. Var­mas­ti oli haus­ka reis­su sa­vo­lais­ten let­ke­äs­sä seu­ras­sa, vaik­ken it­se reis­sus­ta muis­ta­kaan juu­ri mi­tään.

Muis­tan sen, mi­ten pa­luu­mat­kal­la huo­ma­sim­me yh­täk­kiä hir­ven, joka sei­soi tiel­lä. An­na-Kai­sa sai jar­ru­tet­tua, mut­ta pää­tim­me pu­hal­lel­la säi­käh­dys­tä het­ken ai­kaa le­väh­dys­pai­kal­la. Jut­te­lim­me sii­tä, et­tä täs­sä oli­si voi­nut käy­dä pa­has­ti, ja sii­tä, et­tä tä­mä­kin muis­tut­taa mei­tä, mi­ten tär­ke­ää on, et­tei ole syn­tiä tun­nol­la.

Kä­ve­lim­me kat­se­le­maan, mi­ten au­rin­gon­las­ku vär­jä­si kau­niis­ti jär­ven pin­taa. Vit­sai­lim­me ja nau­roim­me tois­tem­me ju­tuil­le. Seu­raam­me liit­tyi yl­lät­tä­en joku kes­ki-ikäi­nen nai­nen ja al­koi ju­tel­la. Hän huo­maut­ti sil­miem­me lois­ta­van ja huo­kai­li, et­tä oli­sin­pa mi­nä­kin vie­lä nuo­ri, pa­ri­kymp­pi­nen. “Oi, nii­tä ai­ko­ja!” hän lau­sui kai­hoi­sas­ti.

Mie­tim­me mat­kal­la, et­tä mi­tä­hän huo­kai­li­kaan. Olim­me toki on­nel­li­sia, mut­ta elim­me mie­les­täm­me ihan ta­val­lis­ta elä­mää. Mikä sii­nä ai­kui­suu­des­sa on sel­lais­ta, et­tä se saa huo­kai­le­maan nuo­ruut­ta?

“Oi, nii­tä ai­ko­ja!” huo­ma­sin huo­kai­le­va­ni mi­nä­kin muu­ta­ma viik­ko sit­ten. Al­ku­syk­sys­tä esi­koi­sem­me ky­se­li, mil­loin tu­len käy­mään hä­nen luo­naan Ro­va­nie­mel­lä. Vas­ta­sin tu­le­va­ni lop­pu­syk­syl­lä. Aloin kui­ten­kin suun­ni­tel­la sa­laa vie­rai­lua hä­nen luok­seen. Ky­se­lin hä­nen kämp­pik­sil­tään ja poi­ka­ys­tä­väl­tään mah­dol­lis­ta ai­ka­tau­lua vie­rai­lul­le. Oli jän­nit­tä­vää suun­ni­tel­la yl­lä­tys­tä. Pak­ka­sin in­nois­sa­ni ja pää­sin ihan sa­moi­hin fii­lik­siin kuin oli­sin ul­ko­mail­le läh­dös­sä.

Pe­ril­lä sain läm­pi­män vas­taa­no­ton ja ajat­te­lin, et­tä tai­sin mat­kus­taa vie­lä­kin kau­em­mas kuin ul­ko­mail­le. Oli kuin oli­sin mat­kus­ta­nut 20 vuo­den pää­hän, omaan nuo­ruu­tee­ni ja kämp­pi­sai­koi­hin. Ihan kuin oli­sin is­tu­nut omien nuo­ruu­sys­tä­vie­ni kans­sa pöy­dän ym­pä­ril­lä kynt­ti­län va­los­sa, ju­tel­lut ja nau­ra­nut. Niin iha­nia, vä­lit­tö­miä, us­ko­vai­sia nuo­ria!

Kul­taa­ko­han ai­ka muis­tot, mut­ta mi­nus­ta tun­tuu, et­tä sii­hen ai­kaan, kun olin nuo­ri, ei ol­lut huo­lia ei­kä juu­ri­kaan vel­vol­li­suuk­sia. Suu­rim­pia huo­li­a­ni tai­si ol­la lii­an iso nenä tai se, et­tä jos pu­nas­tun, niin hä­vi­ää­kö puna pian vai kes­tä­nee­kö koko il­ta­ky­län ajan? Tai jos­kus joku ruot­sin koe saat­toi stres­sa­ta, mut­ta unoh­din no­pe­as­ti ko­kee­seen lu­ke­mi­sen, jos tar­jol­la oli jo­tain haus­kem­paa, ku­ten ai­ka usein oli.

Muis­taak­se­ni is­tus­ke­lim­me il­lat pit­kät nots­kil­la, jut­te­lim­me, lau­loim­me ja nau­roim­me. Suo­ras­taan jou­ti­las­ta me­noa. Jou­ti­lai­suu­des­ta­ko lie kum­pu­si se, mil­lä luo­vuu­del­la suun­nit­te­lim­me eri­lai­sia jäy­niä. Ra­haa ei pal­jon ol­lut, ei­kä tar­vin­nut­kaan. Riit­ti, kun sai pi­det­tyä it­sen­sä hen­gis­sä, ja se ei ol­lut pal­jon se. Reis­su­ra­haa toki sen ver­ran, et­tä saat­toi jo­hon­kin sän­nä­tä, kun le­vot­to­muus is­ki.

Ro­va­nie­men reis­sun jäl­keen tun­tui hy­väl­tä pa­la­ta ar­keen ja vel­vol­li­suuk­siin. Mie­tin, mi­ten ri­kas­ta elä­mää saan­kaan viet­tää. Vaik­ka jou­ti­las­ta ei ole ol­len­kaan. Huo­le­ton­ta on het­kit­täin – ai­na sil­loin, kun muis­taa an­taa huo­let omil­ta nis­koil­ta Tai­vaan Isän taa­kak­si.

On tosi mu­ka­vaa ja mie­len­kiin­tois­ta saa­da tu­tus­tua omil­le ai­kuis­tu­vil­le nuo­ril­le tär­kei­siin ih­mi­siin. On jän­nää saa­da uu­sia tut­tu­ja myös hei­dän van­hem­mis­taan. On mu­ka­vaa vä­lil­lä pääs­tä elä­mään nuor­ten maa­il­maa omien las­ten ja hei­dän ka­ve­rei­den­sa var­jol­la. Is­tah­taa sit­ten kei­nu­tuo­liin ja huo­kail­la: “Oi, nii­tä ai­ko­ja!”