Kun yk­si­vuo­ti­as ään­te­lee ma­kuu­huo­nees­sa sen mer­kik­si, et­tä päi­vä­u­net saa­vat riit­tää, iso­ve­li rien­tää nap­paa­maan hä­net. Mi­nä­kin sän­tään pai­kal­le, sil­lä ra­kas­tan eri­tyi­ses­ti sitä het­keä, kun pie­ni he­rää pit­kil­tä unil­taan hius­hai­ven nis­kas­ta tör­röt­tä­en, sil­mät vie­lä uni­se­na, mut­ta suu hy­mys­sä. Sitä het­keä, kun hän pai­naa pään­sä ol­ka­pää­tä­ni vas­ten ja to­ke­nee sii­nä vie­lä het­ki­sen unil­taan.

Täl­lä ker­taa hän työn­tää kui­ten­kin mi­nut pois ja tar­rau­tuu tiu­kem­min iso­vel­jeen­sä. Näen, mi­ten hei­tä mo­lem­pia nau­rat­taa. Iso­ve­li oli eh­ti­nyt lu­va­ta, et­tä men­nään kat­so­maan mo­poa. Se näyt­tää kiin­nos­ta­van enem­män kuin äi­ti. Mi­nä­kin nau­ran, mut­ta pyy­hin sa­laa kyy­ne­leen. Näin­kö pian hän­kin al­kaa ir­rot­tau­tua mi­nus­ta?

Ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na sil­mä­ni ovat kos­tu­neet ta­val­lis­ta­kin use­am­min. Kun esi­koi­nen aloit­ti vii­mei­sen vuo­ten­sa lu­ki­os­sa, huo­ma­sin yhä use­am­min miet­ti­vä­ni, et­tä hän ei asu ko­to­na enää pit­kään, ei ai­na­kaan mon­taa vuot­ta, vaik­kei heti sai­si­kaan opis­ke­lu­paik­kaa. Mie­le­ni on ol­lut on­nel­li­nen ja hai­kea, su­rul­li­nen­kin. Etu­kä­teen olin päät­tä­nyt muis­taa iloi­ta, jos lap­sem­me näyt­täi­si­vät pär­jää­vän, opis­ke­li­si­vat ja it­se­näis­tyi­si­vät. Niin­hän sen kuu­luu­kin men­nä. Ja jos van­him­mat muut­ta­vat, niin jää­hän meil­le vie­lä mon­ta hoi­det­ta­vaa.

Mon­ta­ko­han ker­taa olen kuul­lut äi­ti­nä ol­les­sa­ni it­se­ä­ni van­hem­pien nais­ten suus­ta, et­tä se ai­ka, kun lap­set ovat pie­niä, me­nee niin äk­kiä. No nyt sen ta­ju­an, se oi­kein loik­kii! Näyt­tää ihan sil­tä, et­tä olen siir­ty­mäs­sä sa­maan ajan ku­lu­mis­ta päi­vit­te­le­vien lau­maan. Voi­sin ky­syä ai­na nuo­ren äi­din näh­ty­ä­ni, min­kä ikäi­siä hä­nen lap­sen­sa ovat ja sa­noa sit­ten, et­tä on sii­nä hu­tak­kaa tai et­tä teil­lä ei tai­da ol­la va­paa-ajan on­gel­mia. Eh­kä jat­kai­sin vie­lä, et­tä no­pe­as­ti se ai­ka me­nee ja et­tä pie­ne­nä ne pol­ke­vat sy­liä ja suu­rem­pa­na sy­dän­tä.

Tänä ke­vää­nä juh­lia lait­ta­es­sa­ni olen huo­man­nut huo­kaa­va­ni yhä use­am­min, et­tä näin­kö pian meni hä­nen lap­suu­ten­sa. Hän, jon­ka syn­nyt­tyä opet­te­lim­me van­hem­muut­ta ha­pa­roi­den, os­te­lee as­ti­oi­ta omaa elä­mään­sä aja­tel­len. Me se­lai­lem­me van­ho­ja va­lo­ku­via ja häm­mäs­te­lem­me sitä ai­kaa, mikä ker­ran oli ja mie­tim­me, mil­lai­sen lap­suu­den hä­nel­le an­noim­me. An­noim­me­ko riit­tä­vän hy­vän? Luu­len, et­tä olen tänä ke­vää­nä käy­nyt sa­mal­la läpi mui­den­kin kuin hä­nen ir­tau­tu­mis­taan.

Olem­me as­tu­mas­sa uu­teen elä­män­ti­lan­tee­seen. Nyt on so­peu­dut­ta­va sii­hen, et­tä lap­si toi­sen­sa jäl­keen kas­vaa ja tar­vit­see mei­tä yhä vä­hem­män. Riip­pu­en toki sii­tä, mi­ten elä­mä ke­nel­lä­kin me­nee. On on­nel­lis­ta näh­dä, mi­ten he suun­nit­te­le­vat tu­le­vai­suut­taan. Sitä toi­voo niin pal­jon hy­vää ja vä­hän pel­kää­kin. Ai­ka juok­see, ja minä ym­mär­rän naut­tia sii­tä, et­tä vie­lä saan aa­mul­la he­rä­tä yk­si­vuo­ti­aan pien­ten, unes­ta läm­pi­mien var­pai­den pot­kui­hin. Loh­dul­lis­ta on se, et­tä las­ten kas­vuun saa tot­tua pik­ku­hil­jaa, ja jos saam­me elää, niin se ai­ka, kun olem­me kah­den, on vas­ta pit­kän ajan pääs­sä. Toi­vot­ta­vas­ti osaam­me sil­loin­kin naut­tia elä­mäs­tä. Nyt on su­vi­vir­ren, juh­lan ja ilon ai­ka!