Kun lä­he­tän lap­si­a­ni kou­luun, toi­vo­tan heil­le hy­vää kou­lu­päi­vää. Toi­von en­nen kaik­kea sitä, et­tei hei­dän tar­vit­si­si jän­nit­tää, tu­le­vat­ko kou­lus­sa hy­väk­sy­tyik­si. Toi­von, et­tei hei­tä kiu­sat­tai­si. Vie­lä enem­män toi­von, et­tei­vät he it­se kiu­sai­si mui­ta. It­sel­lä­ni on ko­ke­mus­ta sekä syr­ji­tyk­si tu­le­mi­ses­ta et­tä sii­tä, et­tä olen it­se ol­lut syr­ji­mäs­sä mui­ta. Mo­lem­mis­ta on jää­nyt vah­vat muis­tot. Ker­ron täs­sä nyt ti­lan­teis­ta, jois­sa olen it­se toi­mi­nut vää­rin.

Muis­tan päi­vän ala-as­teel­ta, kun lei­kim­me luo­kas­sa vä­li­tun­nin jäl­keen, en­nen opet­ta­jan tu­loa, ”tau­ti tart­tuu” -leik­kiä. ”Tau­din tar­tut­ta­ja­na” oli eräs poi­ka. En osaa se­lit­tää, mik­si hän jou­tui uh­rik­si. Olin me­nos­sa mu­ka­na hy­vin in­nok­kaa­na. Kun tämä poi­ka sit­ten suut­tui ja riuh­tai­si ys­tä­vää­ni pai­dan kau­luk­ses­ta, hä­nen ko­run­sa kat­ke­si. Sii­tä­kös me nos­tim­me me­te­lin, vaik­ka olim­me it­se ai­heut­ta­neet hä­nen suut­tu­muk­sen­sa.

Muis­tan myös, mi­ten olim­me raa­mat­tu­luo­kas­sa ka­ve­rie­ni kans­sa yli­mie­li­siä joi­ta­kin toi­sia koh­taan. Nau­res­ke­lim­me heil­le hal­vek­si­vas­ti. Teim­me sitä toi­si­naan myös muul­loin ky­läl­lä pyö­ries­säm­me: rä­ky­tim­me in­hot­ta­vas­ti.

Kos­kaan en jää­nyt kiin­ni kiu­saa­mi­ses­ta. Lap­suu­des­sa­ni kiu­saa­mi­ses­ta ei juu­ri pu­hut­tu. Sii­tä pu­hut­tiin sil­loin, kun joku kävi toi­sen kim­puun. Hil­jais­ta syr­jin­tää ei edes ni­met­ty kiu­saa­mi­sek­si. Luu­len, et­tä tä­nä­kin päi­vä­nä jää pal­jon kiu­saa­mis­ta pii­loon. Sitä voi ta­pah­tua sil­loin, kun opet­ta­ja tai muu ai­kui­nen ei ole pai­kal­la. Kiu­sa­ta voi­daan elein ja il­mein, hil­jai­ses­ti, niin et­tei sitä oi­kein huo­maa­kaan. Kiu­saa­mi­nen voi tänä päi­vä­nä ol­la sel­lais­ta­kin, et­tä pois­te­taan joku so­me­rin­gis­tä.

Eh­kä mi­nut ai­ka­naan py­säyt­ti on­net­to­muus. Se ta­pah­tui ri­pa­ri­ke­vää­nä. Olim­me ys­tä­vie­ni kans­sa Ou­lun isois­sa seu­rois­sa. Olin ol­lut vä­hän ko­vis, mut­ta täl­lä ker­taa em­me va­el­ta­neet­kaan pi­ha­maal­la vaan is­tuim­me seu­ra­pen­kis­sä. Saar­na kos­ket­ti mi­nua. Ha­lu­sin us­koa. Muis­tan, mi­ten vah­va tun­ne tuli, et­tä tä­hän jouk­koon ha­lu­an kuu­lua. Seu­raa­va­na päi­vä­nä, kun olim­me tu­los­sa seu­roi­hin, olin ylit­tä­mäs­sä tie­tä, en­kä huo­man­nut lä­hes­ty­vää au­toa, vaan juok­sin suo­raan sen eteen.

Jou­duin sai­raa­laan pi­dem­mäk­si ai­kaa. Lä­hei­se­ni tu­li­vat mi­nua kat­so­maan, ja sain ol­la mo­nien kä­sien siu­nat­ta­vi­na. Sai­raa­las­sa ol­les­sa­ni Pent­ti Vin­nur­van kir­ja ”Kuin kak­si kuk­kaa sii­o­nin vuo­ren rin­teel­lä” tuli mi­nul­le rak­kaak­si. An­noin sen jopa lu­et­ta­vak­si vie­rus­ka­ve­ri­ni äi­dil­le, joka vä­hän ky­se­li, mi­ten us­kon. Sai­raa­lan sän­gys­sä mi­nul­la oli ai­kaa miet­tiä myös omaa käy­tös­tä­ni ja muis­tin, mi­ten olen hal­vek­si­nut mui­ta. Tie­sin teh­nee­ni vää­rin. Hä­pe­sin. Se hä­peä on yhä osa mi­nua. Py­hi­mys­tä mi­nus­ta ei tul­lut, mut­ta seu­raa­van vuo­den ajan kou­lus­sa kyt­tä­sim­me ys­tä­vie­ni kans­sa kiu­saa­mis­ti­lan­tei­ta ja puu­tuim­me ai­na, kun sel­lai­sia huo­ma­sim­me.

äi­ti­nä olen ker­to­nut ja tu­len ker­to­maan vie­lä mo­nen mon­ta ker­taa omil­le lap­sil­le­ni sii­tä, et­tä toi­sia hal­vek­si­mal­la tai vä­hät­te­le­mäl­lä haa­voit­taa sy­väs­ti tois­ta, mut­ta sii­nä saa it­sel­leen­kin ikui­sen haa­van. Sen olen op­pi­nut, et­tä kun mi­nul­le ker­ro­taan las­ten vä­li­sis­tä rii­dois­ta, en ole em­pi­mät­tä puo­lus­ta­mas­sa omaa­ni. Pa­rem­pi on en­sin rau­has­sa sel­vi­tel­lä, mitä on ta­pah­tu­nut.

Muu­ta­mia ker­to­ja olen tör­män­nyt sii­hen, et­tä van­hem­pi ei ha­lua us­koa omas­ta lap­ses­taan pa­haa. Täl­löin saat­ta­vat rii­dat jää­dä sel­vit­te­le­mät­tä, vää­ryy­det so­pi­mat­ta ja kiu­saa­jan tun­nol­le las­tia. Tie­dän, et­tä kil­tin oloi­nen­kin ja niin sa­no­tus­ti hy­vin kas­va­tet­tu lap­si­kin voi ol­la kiu­saa­ja. Hän voi ol­la vaik­ka se, joka jät­tää jon­kun toi­sen ul­ko­puo­lel­le po­ru­kas­ta. Tai hän voi osa­ta ju­tut­taa vie­rai­ta ai­kui­sia ja saa­da näin it­sel­leen mai­neen ”hy­vä­nä tyyp­pi­nä” ai­kuis­ten sil­mis­sä, mut­ta käyt­täy­tyy­kin toi­sin, kun ai­kui­set ei­vät ole läs­nä. Kiu­saa­ja voi ol­la hän­kin, jon­ka aja­tel­laan ole­van kaik­kien ka­ve­ri.

Kiu­saa­mis­ta ja syr­ji­mis­tä ta­pah­tuu us­ko­vais­ten­kin kes­kuu­des­sa. Mei­dän ai­kuis­ten teh­tä­vä­nä on vä­lit­tää vah­vas­ti vies­tiä, et­tä kai­ken­lai­nen toi­sen louk­kaa­mi­nen, syr­jin­tä ja hal­vek­sun­ta on vää­rin. Mei­dän oli­si muis­tet­ta­va ol­la esi­merk­ki­nä sii­nä­kin, et­tem­me it­se puhu pa­haa toi­sis­ta. Me em­me saa sal­lia hal­vek­si­vaa pu­het­ta ko­to­na per­heen­jä­sen­ten­kään kes­ken. Mei­dän teh­tä­vä­näm­me on ra­kas­taa ja tu­kea omia ja tois­ten­kin lap­sia niin, et­tei hei­dän tar­vit­se toi­sia hal­vek­si­mal­la ha­kea hy­väk­syn­tää. Nämä sa­nat sa­non en­nen kaik­kea it­sel­le­ni.