Ra­nu­an opis­to­seu­rois­sa mei­tä lä­hes­tyi yh­täk­kiä mies hy­mys­sä suin ja käsi ojos­sa. Me eh­dim­me vä­hän häm­men­tyä, et­tä on­ko hän joku tut­tu, jota em­me muis­ta. Hän esit­täy­tyi ja muis­tin, et­tä olen saa­nut hä­nel­tä säh­kö­pos­tia erään blo­gi­teks­ti­ni jäl­keen. Sen teks­tin, jos­sa ker­roin mie­he­ni jou­tu­neen pu­hu­jan teh­tä­vään. Hän oli jou­tu­nut sa­maan vir­kaan vä­hän ai­em­min ja tun­si myö­tä­tun­toa sa­mais­tu­en mei­dän ti­lan­tee­seem­me.

Muis­tan, mi­ten hä­nen lä­het­tä­män­sä vies­ti läm­mit­ti miel­tä ja luin sen mie­hel­le­ni, ku­ten luin muut­kin vies­tit, joi­ta sil­loin sain. Niis­tä vies­teis­tä huo­kui läm­pö ja toi­veik­kuus, ja tuli olo, et­tä eh­kä me täs­tä­kin sel­vi­äm­me. Jut­te­lim­me per­hei­nä tois­tem­me kans­sa, ja tun­tui ihan tu­tul­ta ja ko­toi­sal­ta. Koh­taa­mi­ses­ta jäi läm­min olo, ja sen muis­te­le­mi­nen nos­taa yhä kyy­ne­leet sil­miin.

Tuli tun­ne, et­tä tä­mä­kin tar­koi­tus oli sil­lä, et­tä suos­tuin Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si, vaik­ka pyy­det­tä­es­sä ajat­te­lin, et­ten iki­nä! Kun olin tyt­tä­rie­ni kans­sa Te­ne­rif­fal­la, is­tuin hie­kal­la ja kat­se­lin, kun tyt­tä­re­ni snork­la­si­vat. Yri­tin ren­tou­tua, mut­ta juu­ri lu­ke­ma­ni säh­kö­pos­ti­vies­ti sai aja­tuk­se­ni sur­raa­maan. Help­po vas­taus: ei – vai pi­täi­si­kö sit­ten­kin?

Olin kir­joit­ta­nut jo vuo­sia omaa blo­gi­a­ni kei­nu­tuo­lis­ta kä­sin. Ajat­te­lin, et­tä vaik­ka ker­ron sii­nä ison per­heen ar­jes­ta, olen niin ar­ka us­kos­ta­ni, et­ten us­kal­tai­si sii­tä jul­ki­ses­ti ker­toa. Toi­saal­ta tun­tui, et­tä pi­täi­si ol­la jo­ten­kin eri­tyi­sem­pi.

Pel­kä­sin myös ne­ga­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta tai jopa pilk­kaa. Tie­sin ole­va­ni niin herk­kä, et­tä saat­tai­sin jää­dä ry­pe­mään sii­hen pit­käk­si­kin ai­kaa. Tie­sin, et­tä pil­kut ei­vät mi­nul­la ai­na osu koh­dil­leen, mut­ta myös sen, et­tä toi­mi­tus var­mas­ti oi­ko­lu­ki­si teks­ti­ni. Han­na toi­mi­tuk­ses­ta sa­noi hei­dän odot­ta­van ihan ar­ki­sia teks­te­jä, et­tei nii­den tar­vit­si­si ol­la eri­tyi­sen us­kon­nol­li­sia vaan kuin ik­ku­noi­ta ta­val­li­seen us­ko­vai­sen elä­mään.

Han­na ker­toi, et­tä he ha­lu­a­vat blo­gis­tien ole­van eri­lai­sia, eri-ikäi­siä ja eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa elä­viä us­ko­vai­sia. Suos­tuin ja sen jäl­keen olen an­ta­nut aja­tus­ten vir­ra­ta. Olen kir­joit­ta­nut mitä mil­loin­kin on tul­lut mie­leen. Jot­kut aja­tuk­set ovat tun­tu­neet tär­keil­tä kir­joit­taa ja toi­set on hä­dis­sään pu­ris­tet­tu, kun vuo­ro­ni on tul­lut. Var­maan kai­kis­ta kir­joit­ta­jis­ta tun­tuu vä­lil­lä sil­tä, et­tei ole sa­not­ta­vaa tai et­tä täs­sä ei ole mi­tään jär­keä. Vä­lil­lä on ol­lut stres­saa­vaa kek­siä kir­joi­tet­ta­vaa täy­den ar­jen kes­kel­lä.

Joi­den­kin teks­tien koh­dal­la olen poh­ti­nut sitä, et­tä jos ha­lu­an kir­joit­taa re­hel­li­ses­ti, mi­ten teen sen niin, et­ten si­lot­te­le, mut­ten saa­ta ke­tään lä­heis­tä­ni huo­noon va­loon. Olen ki­puil­lut sen kans­sa, et­tä lu­kee­ko­han teks­ti­ä­ni ku­kaan tai vaik­ka lu­ki­si­kin, niin on­ko sil­lä mi­tään mer­ki­tys­tä. Jos­kus olen kuul­lut, et­tä teks­ti­ä­ni on lu­et­tu nuor­te­nil­lois­sa tai bus­si­mat­kal­la ja jos­sain per­hees­sä jopa lap­si­rau­koil­le il­ta­lu­ke­mi­sek­si. Tämä on tun­tu­nut häm­men­tä­väl­le, hä­vet­tä­väl­le, mut­ta sa­mal­la tosi hy­väl­le. Sel­lai­sel­le, et­tä eh­kä teks­ti­ni on an­ta­nut jol­le­kin jo­tain.

Kun kir­joi­tin vas­ti­kään pät­kän rak­kaus­ta­ri­nas­tam­me, sain vies­tiä nai­sel­ta, joka toi­voo yhä löy­tä­vän­sä sen oi­ke­an. Lu­pa­sin muis­taa hän­tä ru­kouk­sis­sa­ni ja olen muis­ta­nut­kin. Vaih­doim­me hä­nen kans­saan use­am­man­kin vies­tin. Hän tun­tuu tu­tul­ta, vaik­ken edes tie­dä hä­nen ul­ko­nä­kö­ään. Olen saa­nut myös herk­kiä ja hen­ki­lö­koh­tai­sia vies­te­jä. Kan­nan nii­tä kuin aar­tei­ta sy­dä­me­ni al­la. Ne ovat vah­vis­ta­neet omaa us­ko­a­ni.

Pel­ko sii­tä, et­tä sai­sin ne­ga­tii­vis­ta pa­lau­tet­ta tai tu­li­sin jo­ten­kin lyn­ka­tuk­si, on osoit­ta­nut tur­hak­si. Olen saa­nut vies­te­jä, jois­sa joku on ja­ka­nut ko­ke­muk­si­aan tai ker­to­nut, et­tä teks­ti kos­ket­ti. Jois­ta­kin teks­teis­tä olen saa­nut pal­jon­kin pa­lau­tet­ta. Ne ovat tun­tu­neet kuin hel­mil­tä ar­kis­ten aja­tus­ten ja as­kar­ten kes­kel­lä. Niil­lä on ol­lut us­ko­ma­ton voi­ma, ja olen saa­nut vir­taa kir­joit­taa seu­raa­van­kin teks­tin.

Sy­dä­mel­li­nen kii­tos jo­kai­sel­le, jol­ta olen vies­tiä saa­nut. Olen kii­tol­li­nen myös jo­kai­ses­ta koh­taa­mi­ses­ta, mitä tämä kir­joit­ta­mi­nen on tuo­nut. Mi­nun on ai­ka väis­tyä täs­tä teh­tä­väs­tä. Jos si­nua pyy­de­tään blo­gis­tik­si, niin suos­tu­pa! Täs­sä­kin teh­tä­väs­sä saat­taa käy­dä niin, et­tä saat it­sel­le­si­kin jo­tain.

Ter­vei­sin Vir­pi