”Ei mi­tään hä­tää, en to­del­la­kaan aio suos­tua. Nyt si­nun teh­tä­vä­nä on vain pu­hua mi­nut täs­tä ulos”, se­lit­ti mie­he­ni, kun aje­lim­me seu­rois­ta ko­tiin ja minä it­kin. Jus­si oli ky­sy­nyt, et­tä voi­si­vat­ko he tul­la meil­le il­lal­la ky­lään. Olin iloi­ses­ti toi­vot­ta­nut hei­dät ter­ve­tul­leek­si, kun­nes hän oli jat­ka­nut, et­tä olet­te var­mas­ti kuul­leet, et­tä Sei­nä­jo­en rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä on et­sit­ty uu­sia pu­hu­jia ja oli­si­vat sil­lä asi­al­la tu­los­sa meil­le.

Mi­nus­ta oli heti tun­tu­nut, et­tä eh­kä meil­lä on­kin joku es­te hei­dän vie­rai­lul­leen. En kui­ten­kaan osan­nut sa­noa sii­hen mi­tään. Olin jär­kyt­ty­nyt. Olim­me tie­tys­ti kuul­leet, et­tä sii­o­nis­sam­me et­si­tään pu­hu­jia. Me­kin olim­me sa­no­neet myös mie­li­pi­teem­me so­pi­vis­ta eh­dok­kais­ta. Mie­he­ni oli it­se ol­lut ai­van var­ma, et­tä on tur­vas­sa täl­tä va­lin­nal­ta. Hän ajat­te­li, et­tä hä­net tun­ne­taan niin hy­vin, et­tä tie­tä­vät epä­so­pi­vak­si sii­hen toi­meen.

Eh­dim­me ju­tel­la mie­he­ni kans­sa jon­kin ai­kaa ko­ti­mat­kal­la ja ko­to­na täs­tä ky­sy­myk­ses­tä en­nen kuin Jus­si vai­moi­neen tuli meil­le. Ky­sy­mys pu­hu­jan teh­tä­vään al­ka­mi­ses­ta tun­tui en­sin vuo­ren kor­kui­sel­ta. Kui­ten­kin kun asi­aa kas­vok­kain ky­syt­tiin, tuli nöy­rä mie­li, ei­kä mie­he­ni roh­jen­nut teh­tä­väs­tä kiel­täy­ty­ä­kään.

Kun minä tä­män jäl­keen mei­na­sin me­net­tää yö­u­ne­ni, mie­he­ni sa­noi, et­tä hän ai­koo me­net­tää unen­sa vas­ta en­sim­mäis­ten saar­no­jen lä­hes­ty­es­sä. Pää­tin sit­ten, et­ten minä kyl­lä yk­sin val­vo. Sit­ten olen­kin nuk­ku­nut kuin por­sas, vaik­ka aa­mul­la tämä asia on ol­lut yleen­sä en­sim­mäi­se­nä mie­les­sä.

Mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia on tul­lut. Olem­me epäil­leet vir­heel­lis­tä va­lin­taa ja koko us­ko­a­kin. Olem­me ju­tel­leet mui­den pu­hu­jien ja hei­dän puo­li­soi­den­sa kans­sa. Ne kes­kus­te­lut ovat ol­leet roh­kai­se­via ja loh­dul­li­sia.

On­nek­si Sei­nä­jo­el­le va­lit­tiin sa­maan ai­kaan mui­ta­kin pu­hu­jia. He ovat en­tuu­des­taan meil­le tut­tu­ja ja mei­dän mie­les­täm­me hy­viä va­lin­to­ja pu­hu­jan teh­tä­vään. Juu­ri näi­tä mie­hiä me­kin olim­me aja­tel­leet tä­hän teh­tä­vään. Nämä per­heet ovat tul­leet nyt en­tis­tä­kin lä­hei­sem­mik­si meil­le. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä tämä asia on myös lä­hen­tä­nyt mei­tä puo­li­soi­na en­tis­tä­kin enem­män, vaik­ka al­kuun tai­sin ää­neen mai­ni­ta, et­tä mul­la tai­taa men­nä nyt us­ko ja avi­o­liit­to. Olen ru­koil­lut it­sel­le­ni sel­lais­ta miel­tä, et­tä osai­sin ol­la tu­ke­mas­sa mies­tä­ni pu­hu­jan teh­tä­väs­sä. Ja toi­von, et­ten ai­na­kaan ko­vin pa­has­ti oli­si kri­ti­soi­mas­sa esi­mer­kik­si sa­na­va­lin­nois­ta.

Vii­me vii­kon­lop­pu­na seu­ro­jen yh­tey­des­sä mie­he­ni ja muut uu­det pu­hu­jat ase­tet­tiin tä­hän teh­tä­vään. Ti­lai­suu­des­sa Il­ma­ri luki raa­ma­tun­teks­tin en­sim­mäi­ses­tä kir­jees­tä Ti­mo­teuk­sel­le, jos­sa sa­no­taan muun mu­as­sa näin:

”Seu­ra­kun­nan kait­si­jan tu­lee ol­la moit­tee­ton, yh­den vai­mon mies, rai­tis, har­kit­se­va, rau­hal­li­nen, vie­raan­va­rai­nen ja tai­ta­va opet­ta­maan, ei juo­mi­seen tai­pu­vai­nen, ei vä­ki­val­tai­nen ei­kä ra­ha­nah­ne, vaan lem­peä ja so­pui­sa. Hä­nen on pi­det­tä­vä hy­vää huol­ta per­hees­tään, kas­va­tet­ta­va lap­sen­sa tot­te­le­vai­sik­si ja saa­vu­tet­ta­va kaik­kien kun­ni­oi­tus. Jos joku ei osaa pi­tää huol­ta omas­ta per­hees­tään, kuin­ka hän voi­si huo­leh­tia Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­ta? Hän ei saa ol­la vas­ta­kään­ty­nyt, jot­ta hän ei yl­pis­tyi­si ei­kä jou­tui­si tuo­mit­ta­vak­si Pa­ho­lai­sen kans­sa. Hä­nen on nau­tit­ta­va myös ul­ko­puo­lis­ten ar­vo­nan­toa, jot­tei hä­nes­tä pu­hut­tai­si pa­haa ja jot­tei hän lan­ke­ai­si Pa­ho­lai­sen vi­rit­tä­mään an­saan.”

Nämä kuu­los­ti­vat tär­keil­tä sa­noil­ta, mut­ta osin ai­ka suu­ri­mit­tai­sil­ta­kin. Mie­he­ni poh­ti, et­tei hän tai­da näi­tä kaik­kia täyt­tää. Hän ei ole kaik­kein rau­hal­li­sin ja har­kit­se­vin. On­ko­han hän riit­tä­vän lem­peä ja so­pui­sa­kaan? Näis­tä kun pu­hu­jak­si­a­set­ta­mis­ti­lai­suu­den jäl­keen jut­te­lim­me, niin van­hem­mat pu­hu­jat sa­noi­vat, et­tä sii­nä on se, mi­hin tu­lee pyr­kiä ja et­tä evan­ke­liu­mil­la hoi­de­taan kaik­kia va­ja­vai­suuk­sia.

Oman sii­o­nin ih­mis­ten tuki on tun­tu­nut kaik­kein rak­kaim­mal­ta. Olem­me voi­mak­kaas­ti ko­ke­neet sen, et­tä heis­tä oi­kein huo­kuu läm­pö näi­tä uu­sia pu­hu­jia ja mei­dän per­hei­täm­me koh­taan. Se tuo tur­vaa sii­hen aja­tuk­seen, et­tä kun ai­ka­naan nämä mie­het nou­se­vat vuo­rol­laan saar­naa­maan, niin kuu­li­jat ovat var­mas­ti ar­mol­li­sia ja hei­dän puo­lel­laan.

Mie­he­ni il­ta­lu­ke­mi­se­na on vii­me ai­koi­na ol­lut Raa­mat­tu, ja ko­dis­sam­me kai­ku­vat van­hat ar­kis­to­saar­nat. Näin kuu­lem­ma on mui­den­kin uu­sien pu­hu­jien ko­to­na. Seu­rois­ta em­me mal­ta ol­la pois, jos suin­kin on mah­dol­lis­ta pääs­tä.

Nyt mei­dän per­heel­läm­me on edes­sä­päin jo­ku­nen stres­si­te­ki­jä. En­sin jän­ni­täm­me vau­van syn­ty­mää ja heti sen jäl­keen saam­me al­kaa jän­nit­tä­mään en­sim­mäis­tä saar­naa. Jääm­me Tai­vaan Isän suo­jiin näis­sä mo­lem­mis­sa isois­sa asi­ois­sa.