Olen jo use­a­na vuon­na teh­nyt uu­den­vuo­den­lu­pauk­sen ka­ven­taa vyö­tä­rön seu­tua. Olen to­sin tain­nut unoh­taa lu­pauk­se­ni jo lop­pi­ais­pa­to­jen ää­rel­lä. Tä­nä­kin vuon­na tein lu­pauk­sen, mut­ta täl­lä ker­taa ai­on kas­vat­taa vat­saa­ni en­tis­tä ko­me­am­mak­si maa­lis­kuun lop­puun saak­ka. Sen jäl­keen en mo­neen kuu­kau­teen muis­ta­ne miet­tiä omaa na­paa­ni, sil­lä kes­ki­tyn uu­den vau­van ihai­luun. Niin on käy­nyt ai­na. Niin kävi jo sil­loin, kun sain en­sim­mäi­sen vau­vam­me. Olin ihan hä­nen lu­mois­saan. Näin kau­nis vau­va meil­le! Olin tyy­ty­väi­nen it­see­ni, syn­ny­tys oli ohi ja ime­tys su­jui hy­vin. Mies tyk­kä­si mi­nus­ta ai­van en­ti­seen ta­paan. En ol­len­kaan hok­san­nut aja­tel­la, et­tä vat­sa ei ol­lut eh­kä ihan yh­tä lit­teä kuin en­nen vau­vaa. En, kun­nes eräs mi­nua nuo­rem­pi nai­nen ky­syi, et­tä on­ko rank­kaa, kun syn­ny­tyk­sen jäl­keen jää vat­saa. Olin höl­mis­ty­nyt: ai jää­kö, jäi­kö mi­nul­la?

Muis­tan ku­lu­neel­ta syk­syl­tä eräät sun­nun­tai­seu­rat. Kah­vi­on läpi kä­vel­les­sä­ni Tert­tu ter­veh­ti mi­nua ja huu­dah­ti: ”Iha­na tuo sun maha!” Minä kii­tin ja sa­noin ole­va­ni sa­maa miel­tä. Hy­myi­lin höl­mös­ti vie­lä penk­kiin men­nes­sä­ni. Ras­kaus oli noin puo­li­vä­lis­sä, ja mi­nus­ta oli mu­ka­va odot­taa vau­vaa. Tun­tui, et­ten ol­lut ol­lut ras­kaa­na pit­kään ai­kaan. Kuo­pus oli­si pian vii­si vuot­ta. Per­heen­jä­se­nem­me oli­vat ha­lail­leet ja ju­tel­leet vat­sal­le­ni jo en­si­vii­kois­ta as­ti. Yh­täk­kiä ma­ha­ni oli iha­na.

Vain muu­ta­maa kuu­kaut­ta ai­em­min mi­nus­ta ei ol­lut tun­tu­nut sil­tä. Olin va­hin­gos­sa syö­nyt lii­kaa tai liik­ku­nut lii­an vä­hän, jo­ten mi­nun luul­tiin toi­si­naan odot­ta­van vau­vaa. Olin koko ai­em­man elä­mä­ni ol­lut hoik­ka, mut­ta nyt olin huo­man­nut, et­tä iän myö­tä hoik­ka­na py­sy­mi­nen ei ole­kaan it­ses­tään­sel­vyys. Ai­na uut­ta vaa­tet­ta va­li­tes­sa­ni mie­tin en­sim­mäi­sek­si, et­tä peit­ti­kö se riit­tä­väs­ti vat­san­seu­tua. Ei­hän se ai­na­kaan ko­ros­ta­nut. Sii­hen ai­kaan vat­sa­kom­men­tit ei­vät ilah­dut­ta­neet. ”Ai, sinä oot ras­kaa­na”, joku sa­noi. ”Ei, olen vain li­ho­nut”, vas­ta­sin ta­voi­tel­len ke­peyt­tä ää­nee­ni. Näyt­te­lin kes­kus­te­lun ajan, et­tei asia sa­tut­ta­nut mi­nua. En osaa sa­noa, mik­si. Eh­kä en ha­lun­nut, et­tä hän no­los­tui­si tai en ha­lun­nut näyt­tää haa­voit­tu­vai­suut­ta­ni. Heti sa­ma­na il­ta­na läh­din len­kil­le ja mä­ri­sin. In­ho­sin it­se­ä­ni ja sitä kom­ment­tia. Las­kes­ke­lin ma­te­ma­tii­kal­la­ni, et­tä jos yk­si sa­noo sen ää­neen, niin 99 muu­ta ajat­te­le­vat niin.

Sa­ma­na päi­vä­nä alu­eem­me nais­ten What­sApp-rin­gis­sä kes­kus­tel­tiin seu­raa­van vau­vail­lan tar­jot­ta­vis­ta. Minä eh­do­tin nau­rii­ta. Ker­roin sa­mal­la, et­tä olin juu­ri saa­nut kom­ment­tia vat­sas­ta­ni ja kie­ris­ke­lin it­se­sää­lis­sä sen vuok­si. En ai­ko­nut syö­dä enää kos­kaan kak­ku­ja. En, vaik­ka tie­dän, et­tä juu­ri täs­sä po­ru­kas­sa on us­ko­mat­to­mia lei­po­jia. Vau­vail­las­sa pöy­dät täyt­ty­vät kor­keis­ta ka­kuis­ta ja muh­keis­ta pii­ra­kois­ta. Omat känt­ty­se­ni yrit­tä­vät kyy­ris­tel­lä nur­kas­sa nii­den rin­nal­la.

Sain il­las­sa ko­vas­ti myö­tä­tun­toa, ja muu­ta­mat ker­toi­vat ko­ke­neen­sa sa­man­lai­sia ti­lan­tei­ta. Minä aloin taas tun­tea it­se­ni ai­ka nor­maa­lik­si. Jut­te­lim­me toki pal­jon muu­ta­kin. Otin pa­lan kak­kua ja läh­din hy­väl­lä mie­lel­lä ko­tiin, ku­ten ai­na nois­ta il­lois­ta. Ol­koon vä­hän vat­saa ne­li­kymp­pi­sel­lä.