Lauantai-iltana istuimme nuotiotulilla. Mietimme, että kohta suviseurakansa herää sunnuntaiaamuun. Mietimme, laulavatko aamulla ensimmäisenä ”Kaunis aamuaurinkomme?”
Kun puoli vuotta sitten suunnittelimme kesää Amerikassa, oli Suviseuroista poisjäänti ensimmäinen kynnyskysymys. Malttaisimmeko jättää ne väliin? Se olisi jokaiselle perheenjäsenellemme ensimmäinen kerta elämässä, kun olisimme pois Suviseuroista.
Vaikka odotimme matkaa tosi innokkaasti, aina silloin tällöin tuli haikea mieli ajatuksesta, että tänä kesänä emme mene Suviseuroihin. Tiesimme kuitenkin, ettei tällaista Amerikan kesää taida toista tulla.
Matkamme oli kestänyt pari viikkoa. Nuotiolla istuskellessamme muistelimme tähänastista matkaamme, jonka olimme viettäneet Haatajan perheessä Seattlessa. Meillä oli ollut todella mukavaa heidän seurassaan. Olimme jo nähneet huimaavan kauniita maisemia ja kokeneet jokaisen kauppareissunkin jännittävänä seikkailuna.
Haatajilta lähdimme perheinemme vuoristoon. Ajelimme henkeäsalpaavien vuoristomaisemien läpi alas laaksoon, jossa joka puolella kohosivat korkeat vuoret. Olimme varanneet netistä vaunupaikan kansallispuistosta ja meille oli osoitettu paikka vuoristotien vierestä.
Oli hiljaista ja säkkipimeää. Aloimme kertoa nuotiotarinoita, vähän pelottaviakin. Muistuttelimme toisiamme, miten tämän alueen oppaissa varoitellaan mustakarhuista ja että miten rohkeasti ne tulevat syömään, jos ihmiset jättävät evästä näkösälle. Sitten hiippailimme nukkumaan.
Isommat lapset nukkuivat autossa, me muut vaunussa. Telttakin oli viritettynä, mutta ilta oli niin kylmä, ettei kukaan halunnutkaan nukkua siellä. Nukkumaan mennessä sanoin miehelleni, että toivottavasti ei satu mitään, sillä puhelinyhteydet ja netti eivät toimi vuoristossa.
Juuri kun olimme nukahtamaisillamme, kuului valtava pamaus. Kiväärin laukaus, arvioi mieheni. Se kaikui komeasti vuorten seinämistä, ja sai sydämen tärisemään vielä pitkään. Kohta kuului vielä toinenkin laukaus. Tuli pelottava olo! Näimme ampujat viereisellä levähdyspaikalla, siis ihan lähellä meitä.
Joku lapsista vannotteli, että isän pitää nyt pysyä hereillä, ja isähän pysyi. Mietimme jokainen, mitä tästä nyt seuraa. Tuleekohan kohta luoteja vaunun ja auton läpi vai olivatko ne varoituslaukaisuja, ja kohta ryöstäjät astuisivat sisään? Nuoriso pelkäsi autossa, ja me muut vaunussa. Tuntui raastavalta, ettemme tohtineet hiippailla toistemme luo, emmekä voineet viestitellä tunnelmia tai ohjeita.
Ampujat räjäyttivät vielä pari papattia ja lähtivät urheiluautollaan hirveää kyytiä pois. Ehkä he kävivät vain testailemassa asettaan vuoristossa, jossa äänestä sai kunnon kaiut. Ehkä he tiesivät, että täällä ollaan puhelinyhteyksien ja siten poliisin ulottumattomissa. Vai halusivatko he vain käydä pelottelemassa? Emme sitä koskaan tule tietämään.
Aamulla kun juttelimme nuorten kanssa tilanteesta, he kertoivat pelänneensä enemmän, kuin koskaan elämässään. Olivat suorastaan tunteneet kuoleman kauhua. Heillä oli tullut ikävä äitiä ja isää, mutta he eivät olleet tohtineet lähteä vaunuun. Niin he kuin mekin valvoimme pitkään, sillä laukausten kumu ja pelko jättivät tärisevän olon ja levottoman mielen.
He olivat lohduttaneet toisiaan aivan kuten minäkin lohdutin muita ja itseäni, että kyllä se Taivaan Isä tietää, että Mäkisen perhe kaukana vuorten sylissä on peloissaan. Kyllä hän suojelee meitä tänäkin yönä. Siihen turvaan lopulta nukahdimme.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys