Kun minä olin nuo­ri, pel­kä­sin Per­si­an­lah­den krii­siä. Kuun­te­lim­me joka päi­vä uu­ti­sia sii­tä. Kuu­lim­me, mi­ten Irak hyök­kä­si Ku­wai­tiin ja mitä sii­tä sa­noi Yh­dys­val­lat, mitä YK ja mitä Ve­nä­jä.

Uu­ti­sis­sa spe­ku­loi­tiin pal­jon, mi­ten tuo sota voi vai­kut­taa mei­hin suo­ma­lai­siin­kin. Kou­lus­sa­kin poh­dit­tiin, mitä krii­si pa­he­tes­saan ai­heut­tai­si. Kun öl­jy­va­rat lop­pu­vat, lop­puu meil­tä läm­pö. Mi­nun mie­le­ni val­ta­si pel­ko. Mie­tin, mi­ten voi­sim­me sel­vi­tä kyl­män tal­ven tai kyl­mien tal­vien yli. Mitä kaik­kea ta­pah­tuu­kaan, jos sota vaan jat­kuu?

Me­nin tuol­loin ko­ti­sii­o­nim­me Pat­ti­jo­en uu­den­vuo­den seu­roi­hin sis­ko­ni ja ys­tä­vä­ni kans­sa. Meil­lä kai­kil­la oli pe­lo­kas olo. Seu­rois­sa saar­na­si Ro­va­ni­me­läi­nen pu­hu­ja Pau­li Kor­te­nie­mi. Saar­nas­saan hän mel­kein huu­si, et­tä äLä­Kää TE PE­LäT­Kö SITä PER­SI­AN­LAH­DEN SOT­TAA! Hän muis­tut­ti mei­tä, et­tä mi­tään ei ta­pah­du Ju­ma­lan tie­tä­mät­tä ja mi­ten hän pi­tää mies­tä huo­len.

Hän lai­na­si Raa­ma­tus­ta Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min koh­tia: ”Kuka teis­tä voi mu­reh­ti­mal­la li­sä­tä elä­män­sä pi­tuut­ta kyy­nä­rän­kään ver­taa” (Matt. 5:27). ”äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet." (Matt 5:34.) Mi­nun pel­ko­ni lop­pui sii­hen. Olen jäl­keen päin usein häm­mäs­tel­lyt, mi­ten pit­kään jat­ku­nut pel­ko­ti­la­ni lau­ke­si noi­hin muu­ta­miin loh­dul­li­siin lau­sei­siin. Us­kon sen ole­van Ju­ma­lan työ. Hän ot­ti mi­nul­ta huo­let pois.

Tie­dän, et­tä tä­män päi­vän nuo­ril­la­kin on pel­ko­ja. Saam­me lu­kea joka päi­vä usei­ta­kin ar­tik­ke­lei­ta il­mas­ton­muu­tok­ses­ta. Kou­lus­sa­kin ai­hees­ta pu­hu­taan pal­jon ja mah­dol­li­sis­ta tu­hois­ta ja vai­keuk­sis­ta, mitä voim­me jou­tua koh­taa­maan. Tie­dän, et­tä on nuo­ria, joi­den har­tei­ta pai­naa tä­män vuok­si epä­mää­räi­nen pel­ko ja ah­dis­tus.

En ha­lua vä­hä­tel­lä il­mas­ton­muu­tos­ta. On teh­tä­vä asi­oi­ta, jot­ka suo­je­le­vat maa­pal­loa, mut­ta mie­tin, et­tä voi­si­ko sen teh­dä toi­veik­kaam­mas­sa il­ma­pii­ris­sä. Las­ten ja nuor­ten on saa­ta­va elää rau­has­sa. Hei­hin pi­tää luo­da va­loi­saa tu­le­vai­suu­de­nus­koa. Toi­von, et­tä jat­kos­sa­kin nuo­ret voi­vat elää Luo­jaan luot­ta­en, us­koa va­paas­ti, pe­rus­taa per­hei­tä ja saa­da lap­sia.

Kun mie­he­ni vuo­si sit­ten siu­nat­tiin pu­hu­jak­si, muis­tin tuon saar­nan nuo­ruu­des­ta­ni, jo­ten an­noin hä­nel­le yh­den oh­jeen: puhu hy­väs­tä Ju­ma­las­ta, puhu Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta ja sii­tä, et­tä jos ha­lu­aa elää Ju­ma­laan luot­ta­en ja us­ko­en, ei tar­vit­se pe­lä­tä mi­tään.