Pyy­si­vät ker­ran ries­ka­tal­koi­siin mi­nu­a­kin, vaik­ka olen suur­ta­lous­keit­ti­ös­sä mel­kein kau­hus­ta kan­ke­a­na. Kaik­ki on niin suur­ta, ja jos jo­kin me­nee pie­leen, se me­nee pie­leen isos­ti. Me­nin sil­ti, kos­ka olen ko­et­ta­nut aja­tel­la näis­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­sen töis­tä, et­tä me­nen, jos suin­kin pys­tyn.

Löin mys­syn pää­hän, es­sun eteen ja yri­tin näyt­tää ihan reip­paal­ta, vaik­ka oli epä­var­ma olo. Ky­syin, et­tä mil­le al­kai­sin. Ja­koi­vat il­mei­ses­ti työ­tä kul­le­kin ky­kyn­sä mu­kaan. An­toi­vat mi­nul­le haa­ru­kan kä­teen ja käs­ki­vät pai­nel­la rei­kiä ries­kan pin­taan. Osa­sin. Sii­nä sa­mal­la eh­din ky­sel­lä kau­li­men käyt­tä­jän kuu­lu­mi­sia ja ker­toa it­se­kin. Läh­din tal­kois­ta suu hy­mys­sä ko­tiin. Myy­jäi­sis­sä sit­ten olin vä­häl­lä men­nä sei­so­maan sen ries­ka­pi­non vie­reen ja ker­toa, et­tä mun lei­po­mia nämä!

Toi­si­naan tal­koo­töi­hin läh­te­mi­nen lais­kot­taa ja tun­tuu, et­tei mil­lään eh­ti­si. Mut­ta ajat­te­len, et­tä sil­loin, jos tun­tuu, et­tei rau­ha­nyh­dis­tyk­sen teh­tä­viin jou­da, on tar­peel­lis­ta miet­tiä, voi­si­ko jos­tain muus­ta vä­hen­tää. On hyvä et­tä saa­daan nä­mä­kin työt hoi­det­tua yh­tei­ses­ti. Jos moni kiel­täy­tyy ja väis­te­lee vas­tuu­ta, hom­ma ka­saan­tuu har­vo­jen har­teil­le. Jos vas­tuun­kan­ta­jia on vä­hän, he vä­sy­vät. Näis­sä­kin teh­tä­vis­sä on kui­ten­kin niin, et­tä on hel­pom­pi lu­va­ta mie­lui­sem­piin hom­miin tai sel­lai­siin, joi­ta ko­kee edes vä­hän osaa­van­sa.

Kun mi­nua pyy­det­tiin tänä syk­sy­nä alu­eem­me kir­joit­ta­ja­ryh­mään, ajat­te­lin, et­ten mi­ten­kään eh­di. Mie­tin sil­ti, et­tä kir­joit­ta­mi­nen ei tun­nu vas­ten­mie­li­sel­tä te­ke­mi­sel­tä ja lu­pau­duin. Ajat­te­lin, et­tä jos pää­e­män­näk­si oli­si pyy­det­ty, mi­nul­la oli­si ol­lut lis­ta es­tei­tä. Ei­pä sil­ti, sii­tä pyyn­nös­tä ei lie­nee pel­koa. Mut­ta niin se on, et­tä kun on mo­nen­lais­ta teh­tä­vää ja mo­nen­lais­ta te­ki­jää, löy­ty­nee jo­kai­sel­le työl­le te­ki­jä ja jo­kai­sel­le te­ki­jäl­le te­ke­mis­tä.

it­se olen saa­nut rau­ha­nyh­dis­tyk­sen teh­tä­vien kaut­ta muu­ta­mia ys­tä­viä ja tosi mon­ta mu­ka­vaa tut­ta­vaa. Kun muu­tim­me nuo­re­na per­hee­nä Ou­lus­ta Sei­nä­jo­el­le, minä en tun­te­nut tääl­tä ke­tään. Työ­vuo­rois­sa tu­tus­tu­mi­nen kävi hel­pos­ti. Yh­des­sä teh­den oli mu­ka­va ju­tel­la. Sik­si voin läm­pi­mäs­ti suo­si­tel­la, et­tä kan­nat­taa men­nä mu­kaan toi­min­taan.

Hy­väs­sä ly­kys­sä jon­kun kans­sa al­kaa jut­tu luis­ta­maan niin hy­vin, et­tä tu­lee ky­lä­kut­su tai it­se huo­maa kut­su­neen­sa uu­den tut­ta­van ky­lään. Par­haim­mil­laan syn­tyy eli­ni­käi­nen ys­tä­vyys. Olen ai­na neu­vo­nut uu­del­le paik­ka­kun­nal­le muut­ta­vaa, et­tä äl­kää jää­kö odot­te­le­maan ky­lä­kut­su­ja, kut­su­kaa it­se. Kun on riit­tä­vän ah­ke­ras­ti kut­su­nut, al­kaa nii­tä vas­ta­kut­su­ja­kin sa­del­la.

Kun on mu­ka­na rau­ha­nyh­dis­tyk­sen työs­sä, on mah­dol­li­suus löy­tää ih­mi­siä, joil­le ker­toa asi­ois­taan, ke­ven­tää taak­kaa ja saa­da tu­kea. Yh­teys toi­siin ih­mi­siin on tär­ke­ää, sil­lä yk­sin on vai­ke­aa py­syä us­ko­mas­sa.