Ker­ran seu­rois­sa eräs nuo­ri äi­ti huo­kai­li, mi­ten tus­kal­lis­ta on ol­la seu­rois­sa pien­ten las­ten kans­sa, jot­ka ei­vät mal­ta ol­la het­ke­ä­kään pai­kal­laan. Hän miet­ti, pi­täi­si­kö hei­dän al­kaa käy­dä seu­rois­sa van­hem­pi­na vuo­ro­tel­len ja jät­tää ko­tiin pie­nim­mät me­ni­jät. Tun­sin myö­tä­tun­toa äi­tiä koh­taan. Meil­lä oli ai­ka sa­man­lais­ta vä­hän ai­kaa sit­ten. Ei­kä edel­leen­kään ole ihan rau­hal­lis­ta, vaik­kei meil­lä ole nyt sen ikäi­siä, jot­ka läh­ti­si­vät juok­sen­te­le­maan (muu­ta kuin ves­sa­reis­sun ke­hit­te­le­vät usein saar­nan ai­kaan saa­dak­seen ja­loi­tel­la).

Lap­sem­me ovat toi­si­naan seu­rois­sa saat­ta­neet muu­ten­kin mei­tä van­hem­pia tu­ka­liin ti­lan­tei­siin. Is­tuim­me ker­ran vuo­sia sit­ten seu­ra­pen­kis­sä Ou­lus­sa ja yri­tim­me kes­kit­tyä kuun­te­le­maan. Sy­lis­sä­ni is­tui juu­ri kak­si vuot­ta täyt­tä­nyt tyt­tö­nen. Ym­pä­ril­läm­me oli lä­hin­nä vain ai­kui­sia, jo­ten tun­tui, et­tä oli hy­vin hil­jais­ta. Yh­täk­kiä tyt­tö­nen kat­soi huo­les­tu­nee­na mi­nua ja ky­syi: ”äi­ti, mikä tuo on? On­ko tuo setä vai mör­kö?” Kuin­ka hän oli op­pi­nut­kin pu­hu­maan niin nuo­re­na ja niin sel­väs­ti, ajat­te­lin, ja ko­e­tin työn­tää tut­tia hä­nen suu­hun­sa. Si­pi­sin, et­tä se on ihan var­mas­ti setä ja et­tä hän on kilt­ti. Tyt­tö jäi vie­lä tui­jot­ta­maan mies­tä kul­mat kur­tus­sa. Mi­nun kas­vo­ja­ni kuu­mot­ti.

Seu­raa­vis­sa seu­rois­sa hän il­moit­ti huo­let­to­mas­ti näh­neen­sä pöl­lön. "Se is­tuu tuos­sa", hän osoit­ti. Sii­nä is­tui nuo­ri mies, pyö­rei­ne sil­mä­la­sei­neen. Hän on poi­ka, si­pi­sin, mut­ta tie­sin toki, et­tä lap­si näki yh­den­nä­köi­syy­den Puo­len heh­taa­rin met­sän pöl­lön kans­sa. Tyt­töm­me oli vie­lä niin pie­ni, et­tä hä­nel­le oli vai­ke­aa se­lit­tää, mitä ta­va­taan sa­noa ää­neen. Hän ei osan­nut vie­lä aja­tel­la ar­vos­te­le­van­sa ih­mis­ten ul­ko­nä­köä. Hän vain sa­noit­ti nä­ke­mään­sä. Nyt tänä ke­vää­nä, kun mie­he­ni en­sim­mäi­sen saar­nan­sa jäl­keen kä­ve­li tus­kan­hi­ki­se­nä penk­kiin, pie­ni tyt­töm­me ky­syi iloi­ses­ti: "Is­kä, oli­ko siis­tiä?" Ke­hui vie­lä, et­tä oli hyvä puhe.

Näi­den ko­ke­mus­ten jäl­keen­kin yri­tin roh­kais­ta tuo­ta nuor­ta äi­tiä tu­le­maan seu­roi­hin koko per­heel­lä. Ei ku­kaan odo­ta­kaan, et­tä ihan pie­net py­syi­si­vät pen­kis­sä rau­hal­li­si­na, ja pien­ten las­ten ää­net ei­vät kyl­lä saa seu­rois­sa häi­ri­tä. Kyl­lä he iän myö­tä eh­ti­vät op­pia, et­tä näin­hän tääl­lä on ta­pa­na ol­la. Seu­rois­sa puu­hak­kain­kin van­hem­pi is­tuu pai­koil­laan, jo­ten lap­sen on help­po kii­ve­tä sy­liin ja rau­hoit­tua sii­nä.

Ku­ten useim­mat van­hem­mat, me­kin kek­sim­me jo­tain pien­tä, mikä aut­taa py­sy­mään rau­hal­li­se­na. Sil­loin, kun lap­set oli­vat pie­nem­piä, saa­toin ot­taa pien­tä eväs­tä seu­roi­hin mu­kaan. Ny­kyi­sin meil­lä on mu­ka­na usein pii­rus­tus­pa­pe­ria ja ky­niä. Lap­set piir­tä­vät sa­mal­la kun kuun­te­le­vat tai vaik­kei­vat kuun­te­li­si­kaan. Toi­si­naan lap­set pyy­tä­vät mi­nua piir­tä­mään heil­le vau­van ja he it­se piir­tä­vät sit­ten hä­nel­le vaat­teet ja vau­va­tar­vik­kei­ta. Sil­loin, kun meil­lä ei olut vau­vaa, hou­kut­te­lin toi­si­naan jon­kun muun per­heen vau­van het­kek­si sy­lii­ni. Se rau­hoit­ti huo­mat­ta­vas­ti mei­dän las­ten här­vää­mis­tä, kun he kes­kit­tyi­vät ihai­le­maan vau­vaa. Jos­kus kyl­lä ihan häm­mäs­tyt­tää, mi­ten tar­kas­ti ovat kuun­nel­leet, vaik­kei ole yh­tään näyt­tä­neet sil­tä, et­tä kes­kit­tyi­si­vät.

Olem­me ko­ke­neet tär­ke­ä­nä ja tur­val­li­se­na sen, et­tä mei­dän sun­nun­tai­oh­jel­maam­me kuu­luu seu­rat koko per­heel­lä. Ajat­te­lem­me, et­tä mei­dän per­heen on hyvä käy­dä seu­rois­sa usein, sil­lä mo­nes­ti käy niin, et­tä iso osa saar­nas­ta me­nee ihan ohi kor­vien. Toi­si­naan kes­ki­tym­me lii­kaa pi­tä­mään lap­sia rau­hal­li­si­na, jos­kus aja­tuk­set läh­te­vät har­hai­le­maan ihan muu­ten vaan. Koen, et­tä kun käym­me usein seu­rois­sa, tu­lem­me myös pa­rem­min tu­tuik­si ko­ti­sii­o­nim­me väen kans­sa. Seu­ro­jen jäl­keen tu­lee usein ker­rot­tua omia tai kuun­nel­tua jon­kun toi­sen kuu­lu­mi­sia. Ai­na on se­kin mah­dol­li­suus, et­tä saam­me vie­rai­ta tai vie­lä pa­rem­paa, joku kut­suu mei­dät ky­lään!

Ke­sän jäl­keen on toi­si­naan haas­ta­vaa, kun lap­set ovat tot­tu­neet su­vi­seu­rois­sa ja muis­sa ke­sä­seu­rois­sa, et­tä saa kä­vel­lä, leik­kiä ja syö­dä jäts­kiä sa­mal­la, kun on seu­rat. Voi­sim­me näin syys­kau­den alet­tua teh­dä it­se ku­kin lu­pauk­sen, omien mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan, et­tä jee­saam­me jo­ta­ku­ta per­het­tä, jos­sa on mon­ta pien­tä las­ta. Voim­me tar­jo­ta sy­liä tai vaik­ka jo­tain mie­len­kiin­tois­ta, hil­jais­ta te­ke­mis­tä, jot­ta van­hem­mat pys­tyi­si­vät kuun­te­le­maan ja jäi­si tun­ne, et­tä hei­tä ra­kas­te­taan.