Minä la­pan aa­mu­puu­roa kuo­puk­se­ni suu­hun. Tai yri­tän lap­paa, mut­ta hän kään­te­lee pää­tä, ve­nyt­tää sel­kää, yrit­tää kään­tyä, kur­kot­te­lee ta­va­roi­ta, pi­tää huu­li­aan tiu­kas­ti yh­des­sä. Hän ei hät­käh­dä, vaik­ka uh­kaan, et­tei pysy neu­vo­lan käy­ril­lä, jol­lei syö. Tar­jo­an kei­tet­ty­jä kas­vik­sen pa­la­sia, jot­ta hän sai­si it­se syö­dä. Niis­tä­kin hän vain hauk­kaa pari pa­las­ta, ja lo­pet­taa. Ky­syn tur­hau­tu­nee­na, et­tä mik­si ih­mees­sä tä­män syö­mi­sen pi­tää ol­la niin vai­ke­aa. Muis­tan sa­mal­la erään het­ken lap­suu­des­ta­ni. Olin eh­kä 6-vuo­ti­as, kun is­tuim­me sis­ko­ni kans­sa huo­neem­me lat­ti­al­la. Ym­pä­ril­läm­me lo­jui nuk­ke­ja ja nii­den vaat­tei­ta, mei­dän omia vaat­tei­ta, pii­rus­tus­pa­pe­ria, ky­niä ja kiil­to­ku­via. Edel­lis­päi­vä­nä ke­rä­tyt (hil­lo­pur­kil­li­nen) lep­pä­ker­tut olim­me jou­tu­neet vie­mään ulos jo ai­em­min, vaik­ka oli­sim­me mie­lel­läm­me ne pi­tä­neet lem­mik­kei­nä. Mei­dät oli ko­men­net­tu sii­vo­a­maan, mut­ta urak­ka tun­tui lii­an isol­ta. Em­me ol­leet eh­ti­neet aloit­taa­kaan, kun äi­ti jo huu­te­li syö­mään. Mie­tim­me, et­tä kum­pi on­kaan tym­pe­äm­pää syö­mi­nen vai sii­vo­a­mi­nen. Em­me osan­neet päät­tää, sil­lä mo­lem­mat tun­tui­vat ran­gais­tuk­sel­ta. Ai­ka on kor­jan­nut tä­män on­gel­man ai­na­kin syö­mi­sen osal­ta.

Sii­vou­sin­not­to­muus­kin on tain­nut pe­riy­tyä seu­raa­vaan su­ku­pol­veen. Poi­ka­ni oli es­ka­ri-ikäi­nen, kun minä ko­men­sin koko po­ru­kan sii­vo­a­maan. Ja­oin jo­kai­sel­le jon­kun alu­een ja kan­nus­tin, mi­ten pian koti oli­si siis­ti, kun jo­kai­nen hoi­tai­si oman osuu­ten­sa. Po­jal­le­ni an­noin sii­vot­ta­vak­si ko­din­hoi­to­ti­lan. Mi­nun mie­les­tä­ni se oli help­po hom­ma: muu­ta­ma tak­ki nau­lak­koon, muu­ta­ma pipo ja hans­ka ko­riin. Poi­ka­ni is­tui ko­din­hoi­to­ti­lan lat­ti­al­la, huo­kai­li ras­kaas­ti ja pa­rah­ti sit­ten: ”äi­ti, mää oon ryh­mä­työn­te­ki­jä!” Ym­mär­sin heti, mitä hän tar­koit­ti ja vas­ta­sin, et­tä niin mi­nä­kin oon. Sii­vo­sim­me sit­ten kak­si alu­et­ta yh­des­sä. Sen jäl­keen olen ai­na muis­ta­nut an­taa vaih­to­eh­dok­si sii­vo­ta yk­sin pie­nem­män alu­een tai kak­sin isom­man. Ku­kin va­lit­see oman miel­ty­myk­sen­sä mu­kaan. It­se teen mel­kein kaik­ki työt mie­luum­min po­ru­kal­la kuin yk­sin, vaik­ka esi­mer­kik­si lei­po­mi­nen su­jui­si yk­sin usein pal­jon no­pe­am­min kuin pik­ku­vä­en kans­sa. Maa­la­tes­sa­ni toi­si­naan nau­tin yk­si­no­los­ta. Jos­kus sil­ti, kun muu väki nuk­kuu ja joku nuo­ris­ta lu­kee vie­lä ko­kei­siin, pyy­dän nuor­ta soh­van nurk­kaan. Niin en ole yk­sin, vaik­kem­me jut­te­li­si­kaan juu­ri mi­tään.

Se tai­taa ol­la niin, et­tä isos­sa per­hees­sä kas­vaa väis­tä­mät­tä ryh­mä­työn­te­ki­jäk­si. Tun­tui ki­val­ta, kun use­am­mas­sa van­hem­pain­var­tis­sa eri opet­ta­jat ke­hui­vat las­tem­me ryh­mä­työ­tai­to­ja. Nii­tä em­me ole opet­ta­mal­la opet­ta­neet, ne tai­dot he ovat op­pi­neet va­hin­gos­sa. Ei­vät kyl­lä sil­ti ole rii­doit­ta kou­lus­sa­kaan sel­vin­neet, mut­ta eh­kä se­kin on tai­to, et­tä osaa myön­tää vir­heen­sä ja pyy­tää an­teek­si, kun it­se on lou­kan­nut tois­ta. Eräs opet­ta­ja sa­noi ihail­len, et­tä sen huo­maa, jos lap­sel­la on use­am­pi si­sa­rus, sil­lä he osaa­vat ot­taa muut huo­mi­oon ja odot­taa omaa vuo­ro­aan. Jos­kus kyl­lä pel­kään, et­tä jou­tuu­ko joku odot­ta­maan omaa vuo­ro­aan lii­an kau­an, ai­na­kin ko­ti­o­lois­sa. Kun on mon­ta las­ta ja kai­kil­la on yh­tä ai­kaa asi­aa, joku voi ko­kea, et­tei ole ti­laa ker­toa omia kuu­lu­mi­si­aan, kun toi­set ovat ää­nek­kääm­piä. Täs­sä me van­hem­pi­na jou­dum­me ole­maan herk­kä­nä ja an­ta­maan ti­lai­suuk­sia jo­kai­sel­le ker­toa omis­ta asi­ois­taan. Se on usein vain ihan joku ar­ki­nen het­ki, har­ras­tus­kus­kaus tai kau­pas­sa käyn­ti, kun joku lap­sis­ta pää­see yk­sin mu­kaan. Pie­nim­mät lap­set ker­to­vat kuu­lu­mi­si­aan usein heti kou­lus­ta tul­les­saan, ja isom­mat lap­set usein vas­ta sit­ten, kun pie­nim­mät ovat jo nuk­ku­mas­sa.

Il­ta­pa­la­so­se luis­kah­taa vau­van suu­hun huo­mat­ta­vas­ti jou­he­vam­min kuin puu­ro aa­mul­la. Kun koko per­he on pöy­dän ym­pä­ril­lä syö­mäs­sä, vau­va­kin syö het­ken mat­kaa ihan sii­tä rie­mus­ta, et­tä se teh­dään yh­des­sä. Lop­pu sose syö­te­tään sen si­jaan niin, et­tä yk­si pi­tää hän­tä sy­lis­sä, toi­nen lap­paa so­set­ta ja pari muu­ta loik­kii ja vään­te­lee naa­maa has­sus­ti. Näin ei eh­kä oh­jeis­tet­tu neu­vo­lan op­pais­sa, mut­ta me so­vel­lam­me neu­vo­ja ryh­mä­työ­nä.