Loi­koi­len soh­val­la. On sun­nun­tai. Mie­he­ni pe­laa las­ten kans­sa Unoa. Au­rin­ko pais­taa viis­tos­ti ik­ku­nas­ta ja va­lai­see pe­laa­ja­jouk­koa. Kun kat­se­len hei­tä, ra­jaan sil­mil­lä­ni ku­van. Niin teen usein, kun näen jo­tain kau­nis­ta. Ra­jaan ku­van, pai­nan sen mie­lee­ni ja jos­kus maa­laan sii­tä tau­lun. Näky on mie­les­tä­ni idyl­li­nen.

Sul­jen sil­mä­ni ja kuu­len, mi­ten he jut­te­le­vat. Se ei kuu­los­ta­kaan yh­tään idyl­li­sel­tä. Kau­nis kuva sär­kyy. Joku lap­sis­ta koit­taa heit­tää läp­pää, toi­sen mie­les­tä se on kui­va. Hän il­moit­taa sen ty­lys­ti. Kol­mas ker­too, et­tä myös täl­lä ty­lys­ti sa­no­val­la on kui­vat lä­pät. Her­jaa­mi­nen jat­kuu. Se ei ole hy­vän­tah­tois­ta kiu­soit­te­lua, vaan il­ke­ä­mie­lis­tä mol­laa­mis­ta. Ko­men­nan lo­pet­ta­maan. Se ei te­hoa, vaan syn­tyy rii­ta. Mil­loin täl­lai­nen pu­he­tyy­li on ran­tau­tu­nut meil­le, mie­tin. Mik­si en­nen niin mu­ka­vas­ta pe­li­het­kes­tä tuli tä­nään ja on vii­me ai­koi­na tul­lut täl­lai­sia?

Muis­tan, et­tä luin jos­kus jos­tain ar­tik­ke­lin, et­tä se tapa, jol­la van­hem­mat pu­hu­vat toi­sil­leen, tart­tuu lap­siin. Tu­lee kur­ja ja syyl­li­nen olo. Huo­maan, et­tä me olem­me puo­li­so­ni kans­sa al­ka­neet pu­hua toi­sil­lem­me toi­si­naan vä­hek­sy­väs­ti. Sii­tä on tul­lut paha mie­li, mut­ta olem­me an­ta­neet sen jat­kua. Em­me ole muis­ta­neet py­säh­tyä jut­te­le­maan miel­tä pai­na­vis­ta asi­ois­ta, em­me ker­to­maan suo­raan, mikä är­syt­tää, mut­ta em­me myös­kään sitä, mikä ei är­sy­tä ja mikä toi­ses­sa on hy­vää.

Aje­lem­me seu­roi­hin hil­jai­suu­des­sa. Tun­nen, et­tä kai­kil­la on paha mie­li. Mi­ten sat­tui­kin, et­tä juu­ri tä­nään pu­hu­ja pu­huu kun­ni­oit­ta­vas­ta käy­tök­ses­tä.

äl­kää pääs­tä­kö suus­tan­ne so­pi­ma­ton­ta pu­het­ta, vaan pu­hu­kaa sitä, mikä kul­loin­kin on hy­vää ja hyö­dyl­lis­tä ja kuu­li­joil­le ilok­si. äl­kää tuot­ta­ko su­rua Ju­ma­lan Py­häl­le Hen­gel­le, jon­ka olet­te saa­neet si­ne­tik­si lu­nas­tuk­sen päi­vää var­ten. Hy­lät­kää kaik­ki kat­ke­ruus, kiuk­ku, viha, rii­te­ly ja her­jaa­mi­nen, kaik­ki­nai­nen pa­huus. Ol­kaa toi­si­an­ne koh­taan ys­tä­väl­li­siä ja lem­pei­tä ja an­ta­kaa toi­sil­len­ne an­teek­si, niin kuin Ju­ma­la­kin on an­ta­nut teil­le an­teek­si Kris­tuk­sen täh­den.” (Ef. 4:29–32)

Minä kuun­te­len tar­kas­ti. Toi­von, et­tä kaik­ki per­heen­jä­se­nem­me kes­kit­tyi­si­vät nyt kuun­te­le­maan. Pu­hu­ja muis­tut­taa sii­tä­kin, et­tä jos joku pa­hoit­taa mie­len­sä toi­sen pu­hee­seen, on hä­nen otet­ta­va yh­teyt­tä ja ker­rot­ta­va toi­sel­le, et­tä pa­hoi­tin mie­le­ni. On vää­rin kat­ke­roit­taa mie­len­sä ja pu­hua pa­haa toi­ses­ta. Hän­hän ei vält­tä­mät­tä edes huo­maa lou­kan­neen­sa.

Etei­ses­sä ju­tu­tan tut­tu­ja ja tu­len hy­väl­le mie­lel­le. Kä­ve­len au­toom­me ja ky­syn, kuun­te­li­vat­ko lap­set saar­naa. Suu­rin osa oli kuun­nel­lut. Jut­te­lem­me saar­nas­ta ja saam­me so­vit­tua rii­tam­me. Pää­täm­me ope­tel­la kun­ni­oit­ta­vam­paa pu­he­ta­paa.

Mie­lee­ni tu­le­vat mei­dän häät, jot­ka oli­vat noin 19 vuot­ta sit­ten Pat­ti­jo­en kir­kos­sa. Kal­ta­ka­rin Jaak­ko siu­na­si mei­dät avi­o­liit­toon. Muis­tan kir­kos­ta kirk­kaim­min sen, et­tä hän sa­noi use­am­man ker­ran: ”Toi­nen tois­ten­ne kun­ni­oit­ta­mi­ses­sa kil­pail­kaa kes­ke­nän­ne.” Ajat­te­lin sil­loin nuo­re­na mor­si­a­me­na, et­tä tämä lau­se on var­mas­ti avi­o­lii­tol­lem­me tär­keä. Olin oi­ke­as­sa. Kun on tul­lut rii­taa ja hal­vek­su­vaa pu­het­ta, muis­tan usein nuo Jaa­kon rau­hal­li­ses­ti ja lem­pe­äs­ti lau­su­mat sa­nat.