Aat­to­aa­mu­na he­rä­sin var­hain, lai­toin kuu­seen va­lot ja sy­tyt­te­lin kynt­ti­löi­tä. Olin lu­van­nut he­rät­tää kak­si pien­tä tyt­tö­äm­me ka­ve­rik­se­ni jou­lu­puu­ron keit­toon. Pu­huim­me kuis­kien ja ko­e­tim­me kat­taa pöy­dän as­ti­oi­ta ki­lis­te­le­mät­tä, jot­ta muut sai­si­vat vie­lä het­ken nuk­kua. Kei­tim­me puu­ron ja muis­tim­me pii­lot­taa se­kaan man­te­lin­kin. 6–vuo­ti­as tyt­tä­rem­me oli malt­ta­ma­ton jo aa­mu­puu­ron teon ai­kaan: “Mil­loin puk­ki tu­lee ja mitä hän tuo?”, hän ky­se­li tau­ko­a­mat­ta.

Söim­me yh­des­sä jou­lu­puu­roa, joim­me glö­giä ja mais­te­lim­me it­se teh­ty­jä kon­veh­te­ja. Jou­lu­rau­han ju­lis­tuk­sen jäl­keen mie­he­ni läh­ti las­ten kans­sa met­sä­ret­kel­le. Minä jäin ko­tiin vau­van ja kah­den van­him­man lap­sen kans­sa val­mis­te­le­maan jou­lu­a­te­ri­aa. Jut­te­lim­me, mitä olim­me kää­ri­neet ke­nen­kin pa­ket­tiin. Mi­nul­le­kin oli lu­vas­sa pa­ket­te­ja, sil­lä lap­sem­me oli­vat vii­me päi­vi­nä esit­tä­neet har­vi­nais­laa­tui­sen ky­sy­myk­sen use­am­man ker­ran: “äi­ti, mitä ko­ti­töi­tä voi­si teh­dä?” He ei­vät ky­sy­neet sitä sik­si, et­tä oli­si­vat an­ta­neet ton­tuil­le par­haan ku­van it­ses­tään, vaan sik­si, et­tä tie­na­si­vat ra­haa tois­ten­sa jou­lu­lah­joi­hin ja en­nen kaik­kea äi­din lah­jaan! Sen kuul­les­sa­ni mak­soin mie­lel­lä­ni muu­ta­man sen­tin yli­mää­räis­tä­kin. Jos lah­jo­jen an­ta­mi­nen on mu­ka­vaa, niin on toki saa­mi­nen­kin. Jäin jän­nit­tä­mään, mitä lap­set löy­tä­vät­kään So­pu­ra­han eu­ron to­ril­ta tai kirp­pa­ril­ta. Mei­dän lap­set ei­vät us­ko tont­tui­hin tai puk­kiin edes jou­lun al­la. Olin ni­mit­täin pie­ne­nä niin pet­ty­nyt sii­hen, et­tä ai­kui­set oli­vat va­leh­del­leet mi­nul­le, et­tä pää­tin jo kau­an sit­ten, et­ten us­kot­te­li­si jou­lu­pu­kin ole­van oi­ke­as­ti ole­mas­sa.

17-vuo­ti­as oli eh­dot­ta­nut, et­tä 6-vuo­ti­aal­le os­tet­tai­siin jou­lu­lah­jak­si jät­ti­mäi­nen peh­mo­pan­da. Minä vä­hän em­min, sil­lä suu­ri nal­le täyt­täi­si koko pie­nen ty­tön sän­gyn, mut­ta hel­lyin kui­ten­kin, sil­lä tie­sin hä­nen toi­vo­neen mitä har­taim­min suur­ta peh­mo­le­lua. Aat­to­a­te­ri­aa val­mis­tel­les­sam­me 17-vuo­ti­as vie­lä ker­toi ha­lu­a­van­sa ojen­taa lah­jan, jot­ta sai­si näh­dä pie­nen ty­tön ihas­tu­neen il­meen. Pa­rin tun­nin ku­lut­tua met­sä­ret­ke­läi­set pa­la­si­vat, mut­ta 6-vuo­ti­as ei ol­lut hei­dän mu­ka­naan. Hän oli kyl­lä pu­ke­nut ul­ko­vaat­teet, mut­ta sa­no­nut ret­kel­le läh­ti­jöil­le jää­vän­sä pi­hal­le leik­ki­mään. Ku­kaan ei ol­lut hok­san­nut sa­noa sitä meil­le ko­to­na oli­joil­le, niin­pä luu­lim­me hä­nen ol­leen ret­kel­lä mu­ka­na. Me olim­me ih­meis­säm­me ja koh­ta jo hä­dis­säm­me. Hän on erit­täin seu­ral­li­nen tyt­tö, jo­ten hä­nen yk­sin leik­ki­mi­sen­sä­kin tun­tui ou­dol­ta. On­ko hän hiip­pail­lut si­säl­le ja nu­kah­ta­nut jo­hon­kin? On­ko hän päät­tä­nyt­kin läh­teä ret­ke­läis­ten pe­rään ja ek­sy­nyt? On­ko hän ko­ti­pi­han lei­keis­sään jou­tu­nut jo­hon­kin on­net­to­muu­teen?

Hän oli siis ol­lut jo kak­si tun­tia pois­sa sil­miem­me al­ta. Ha­jaan­nuim­me koko jouk­ko et­si­mään. Et­sim­me las­ta joka pai­kas­ta si­säl­tä ja pi­hal­ta; pi­ha­mö­kis­tä, au­tois­ta, met­si­kös­tä, naa­pu­ris­ta­kin. Naa­pu­ris­sa ei ole lap­sia, mut­ta kyl­lä­kin usein lap­si­vie­rai­ta. Naa­pu­ri ei kui­ten­kaan avan­nut ovea, jo­ten päät­te­lim­me hei­dän viet­tä­vän jou­lua muu­al­la. Jat­koim­me et­sin­tää pyö­räl­lä ja au­tol­la vä­hän kau­em­paa­kin. Oli jo hä­mä­rää ja koh­ta tu­li­si pilk­ko­pi­me­ää. Aloim­me ol­la jo to­del­la huo­lis­sam­me, ja pa­hat aja­tuk­set pyr­ki­vät pin­taan. Osa lap­sis­ta it­ki, minä pyy­te­lin Tai­vaan Isää aut­ta­maan. En kes­tä­nyt aja­tel­la pien­tä tyt­tö­äm­me har­hai­le­mas­sa tal­vi­sääs­sä yk­sin pi­me­äs­sä met­säs­sä tai vie­lä pa­hem­paa, louk­kaan­tu­nee­na tai huk­ku­nee­na…

Lo­pul­ta en kek­si­nyt muu­ta kuin soit­taa hä­tä­kes­kuk­seen. Huo­le­ni otet­tiin to­sis­saan ja siel­tä lu­vat­tiin lait­taa use­am­pi par­tio avuk­sem­me et­sin­tään. En­nen kuin po­lii­sit eh­ti­vät pai­kal­le, kuu­lim­me kui­ten­kin yh­täk­kiä iloi­sia las­ten ää­niä naa­pu­rin pi­hal­ta. Juok­sim­me äk­kiä pai­kal­le ja siel­tä­hän se mei­dän tyt­töm­me rien­si naa­pu­rin si­säl­tä pi­hal­le. Soi­tin no­pe­as­ti hä­tä­kes­kuk­seen ja ker­roin lap­sen löy­ty­neen. Joku eh­ti jo juos­ta ot­ta­maan hä­net sy­liin. Sii­nä me it­kim­me ja sy­lit­te­lim­me hän­tä yh­te­nä myt­ty­nä. Hän kat­se­li vain höl­mis­ty­nee­nä ja odot­te­li vuo­ro­aan, et­tä pää­si­si ker­to­maan, mi­ten naa­pu­ris­sa vie­rai­lul­la ol­lut pie­ni koi­ra oli nuol­lut hä­nen kä­si­ään. Po­lii­sit oli­vat saa­neet tie­don, et­tä lap­si on löy­ty­nyt, mut­ta kun oli­vat jo mel­kein ko­ti­pi­has­sam­me, niin tu­li­vat vie­lä ju­tut­ta­maan ja var­mis­ta­maan, et­tä kaik­ki on hy­vin. Kaik­ki oli hy­vin, niin hy­vin kuin ol­la voi!

Kun ky­syim­me tyt­tä­rel­täm­me, mik­si hän läh­ti il­man lu­paa, hän se­lit­ti aja­tel­leen­sa, et­tä äi­ti pyy­täi­si hän­tä odot­ta­maan iso­ja­sis­ko­ja, sil­lä naa­pu­ris­sa vie­rai­le­vat lap­set oli­vat hei­dän ikäi­si­ään. Oli tain­nut tyt­tö ol­la yk­si­löl­lis­tä huo­mi­o­ta vail­la ja pit­käs­ty­nyt pu­kin odot­te­luun. Tyt­tö oli ker­to­nut naa­pu­reil­le, et­tä hä­nel­lä oli lupa tul­la, ei­vät­kä naa­pu­rit ol­leet kuul­leet, kun et­si­jät oli­vat käy­neet hei­dän oven­sa ta­ka­na. Mei­tä no­lot­ti, kun tyt­töm­me ker­toi, mi­ten oli pääs­syt kink­ku­a­kin mais­te­le­maan. Sitä, et­tä jou­lu­aat­to­na ei ole ta­pa­na vie­rail­la, hän ei ol­lut osan­nut aja­tel­la. Tyt­tä­rem­me sai moit­tei­ta mo­nes­ta suus­ta ja ha­lai­lu­ja ta­val­lis­ta­kin enem­män. Toi­vot­ta­vas­ti hän ei enää kos­kaan läh­de lu­vat­ta mi­hin­kään. Vaik­ka sy­dä­me­ni ta­koi kii­vaas­ti vie­lä pit­kän ai­kaa, pää­sim­me no­pe­as­ti ta­kai­sin jou­lu­tun­nel­maan. Kä­vim­me hau­taus­maal­la, luim­me jou­lu­e­van­ke­liu­min, söim­me jou­lu­a­te­ri­an ja sit­ten tu­li­kin puk­ki. Iso­sis­ko sai ojen­taa it­sen­sä mit­tai­sen pan­dan kar­ku­lai­sel­le, joka pai­nau­tui on­nel­li­se­na sitä vas­ten ja koh­ta jo nu­kah­ti.