– Tuol­la len­tää en­ke­li, 2-vuo­ti­as huu­dah­ti.

– Se on mun oma suo­je­lu­sen­ke­li. Koh­ta se tu­lee ta­kai­sin, hän jat­koi.

Me muut vä­hän hä­kel­lyim­me ja kat­soim­me ik­ku­nas­ta me­kin. Em­me näh­neet sen koom­min en­ke­liä kuin muu­ta­kaan len­tä­vää. Mie­tim­me, et­tä nä­ki­kö­hän lap­si kui­ten­kin lin­nun vai ihan oi­ke­as­ti en­ke­lin.

Minä vä­hän huo­les­tuin­kin ja muis­tut­te­lin kaik­kia vah­ti­maan tätä poi­kaa ta­val­lis­ta­kin tar­kem­min. Muis­tin kyl­lä, et­tä mo­net lap­set pu­hu­vat jos­kus en­ke­leis­tä. Eh­kä he nä­ke­vät nii­tä ihan oi­ke­as­ti­kin. Mei­dän isom­pien sil­mät ovat tain­neet su­men­tua näil­le iha­nil­le ih­meil­le.

Muis­tin, mi­ten sa­mai­ses­ta ik­ku­nas­ta on len­tä­nyt ai­em­min­kin en­ke­li. Vuo­sia sit­ten is­tuin olo­huo­neen lat­ti­al­la ja kei­nut­te­lin 1-vuo­ti­as­ta, sil­lois­ta kuo­pus­ta. 3-vuo­ti­as kat­se­li mi­nua pää kal­lel­laan, sil­mät ilos­ta sir­ril­lään ja sa­noi: ”Äi­ti, ek sää huo­maa, sun pään pääl­lä is­tuu pie­ni en­ke­li?” Nyt se len­si tuos­ta ik­ku­nas­ta ulos.”

Minä iloit­sin en­ke­lis­tä, mut­ta tu­lin vä­hän le­vot­to­mak­si. Olin vas­ta teh­nyt po­si­tii­vi­sen ras­kaus­tes­tin, jo­ten mie­tin, liit­tyi­kö en­ke­lin nä­ke­mi­nen jo­ten­kin sii­hen vai ta­pah­tuu­ko jo­tain muu­ta. Sinä päi­vä­nä au­tos­sa is­tu­es­sa­ni jän­ni­tin ko­la­ria.

Kun sit­ten me­nin en­sim­mäi­sel­le äi­tiys­neu­vo­la­käyn­nil­le, ult­raa­va lää­kä­ri ky­syi, et­tä mil­tä si­nus­ta it­ses­tä tun­tuu, on­ko kaik­ki hy­vin. Minä vas­ta­sin, et­tä on vä­hän sel­lai­nen olo, et­tei kaik­ki ole ihan kun­nos­sa.

Ker­roin tyt­tä­re­ni nä­ke­mäs­tä en­ke­lis­tä, vaik­ka vä­hän no­lot­ti­kin ker­toa. Sa­noin lää­kä­ril­le miet­ti­nee­ni, et­tä ker­toi­ko­han en­ke­lin nä­ke­mi­nen sitä, et­tä meil­le on tu­los­sa vam­mai­nen lap­si vai on­ko­han si­kiö kuol­lut. Lää­kä­ri ei ol­len­kaan nau­ra­nut mi­nun ju­tuil­le­ni, vaan vas­ta­si, et­tä jos­kus saat­taa näin ol­la. Kun hän ult­ra­si koh­tu­a­ni, huo­ma­sim­me mo­lem­mat, et­tei siel­lä syk­ki­nyt elä­mää. Eh­kä se pie­ni en­ke­li oli ol­lut hän, jon­ka elä­mä oli päät­ty­nyt.

Jut­te­lim­me sil­loin ko­to­na tyt­tä­ren nä­ke­mäs­tä en­ke­lis­tä. Sa­noin, et­tä meil­lä jo­kai­sel­la on en­ke­li, mut­ta tosi har­voin käy niin, et­tä en­ke­lin nä­kee.

Sil­loin poi­kam­me ih­met­te­li, et­tä ai, on­ko se har­vi­nais­ta. Hän ker­toi, et­tä kak­si vuot­ta sit­ten es­ka­ris­sa hän oli pu­ke­nut ul­ko­vaat­teet en­sim­mäi­se­nä ja men­nyt pi­ha­rap­pu­sil­le odot­te­le­maan es­ka­ri­ka­ve­rei­taan ulos. Sii­nä is­tus­kel­les­saan hän oli näh­nyt, mi­ten kak­si en­ke­liä lii­hot­te­li sii­nä jon­kin ai­kaa ja läh­ti sit­ten pois. Hän ei ol­lut edes aja­tel­lut, et­tä sii­nä oli mi­tään ih­meel­lis­tä.

Usein tai­taa­kin ol­la niin, et­tä jos en­ke­lin nä­kee tai ais­tii, se on sel­lai­nen ko­ke­mus, jos­ta ei ha­lua pu­hua suu­reen ää­neen. Se on vai­kut­ta­va, hen­ki­lö­koh­tai­nen ko­ke­mus.

It­sel­le­ni­kin on jää­nyt mie­leen nuo­ruus­vuo­sil­ta eräs ti­lan­ne, jos­ta en ole juu­ri ke­nel­le­kään ker­to­nut. Olin rip­pi­kou­lua edel­tä­vä­nä ai­ka­na vä­hän le­vo­ton, en­kä elä­nyt ihan puh­taal­la omal­la­tun­nol­la. Olen jos­sain ai­em­mas­sa pos­tauk­ses­sa­ni kir­joit­ta­nut­kin, mil­lai­nen kään­ne ti­lan­tee­see­ni tuli sil­loin Ou­lun isois­sa seu­rois­sa: Is­tuin pen­kis­sä, kuun­te­lin saar­no­ja ja ha­lu­sin us­koa. Muis­tan, mi­ten ajat­te­lin, et­tä tämä on se jouk­ko, jo­hon ha­lu­an kuu­lua.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä olim­me taas me­nos­sa seu­roi­hin, kun loik­ka­sin tien yli. En huo­man­nut oi­ke­al­ta tu­le­vaa au­toa, joka tör­mä­si mi­nuun. Kun sit­ten ma­ka­sin maas­sa ko­vis­sa ki­vuis­sa, kuu­lin lau­lun:

”Sä kul­jet seu­ras­sa Jee­suk­sen,

sen ker­too kat­see­si rie­mui­nen,

sen ker­too lau­lu­si helk­ky­vä

myös mur­heen, kyy­nel­ten kes­kel­lä.

Ei tun­ne rau­haa­si maa­il­ma,

ei huo­maa tiel­lä­si kuk­kia.

Se aal­lon leik­kei­hin kiin­ty­en

ei tie­dä hel­mis­tä sy­vyy­den.” (VK 319.)

Kuun­te­lin lau­lua, ja tun­tui, et­tä se hel­pot­ti olo­a­ni. Ku­vit­te­lin sen tu­le­van jon­kun ra­di­os­ta tai jos­tain kai­ut­ti­mes­ta. Kun sit­ten sai­raa­lan sän­gys­sä myö­hem­min ky­se­lin, et­tä mis­tä­hän se lau­lu tuli, niin sis­ko­ni ja ys­tä­vä­ni, jot­ka oli­vat on­net­to­muus­pai­kal­la kans­sa­ni, sa­noi­vat, et­tei­vät he kuul­leet mi­tään lau­lua. He ar­ve­li­vat, et­tä se oli en­ke­lin lau­lua.

Ai­na, kun kuu­len tä­män lau­lun, muis­tan tuon ta­pah­tu­man ja ajat­te­len, et­tä tä­män lau­lun sa­noil­la on mi­nul­le jo­kin eri­tyi­nen mer­ki­tys. En tai­da kos­kaan tie­tää var­mas­ti, mis­tä se lau­lu kuu­lui vai kuu­lui­ko se vain mi­nun pääs­sä­ni. On kui­ten­kin loh­dul­lis­ta aja­tel­la, et­tä se saat­toi ol­la en­ke­lin lau­lu­a­kin.

Saam­me luot­taa sii­hen, et­tä meil­lä jo­kai­sel­la on suo­je­lu­sen­ke­li. Jos­kus en­ke­li voi il­moit­taa jo­tain tär­ke­ää tai loh­dut­taa su­run kes­kel­lä. En­ke­lin nä­ke­mi­nen ei tee ke­nes­tä­kään pa­rem­paa us­ko­vais­ta, ei­kä nä­ke­mät­tä jää­mi­nen huo­nom­paa.

Mo­nes­ti olen ko­ke­nut en­ke­lik­si ys­tä­vän, jon­ka kans­sa olen saa­nut pu­hua us­ko­mi­sen asi­ois­ta, joka on loh­dut­ta­nut ja an­ta­nut syn­nit an­teek­si. Raa­ma­tus­sa roh­kais­taan­kin: ”Äl­kää unoh­ta­ko osoit­taa vie­raan­va­rai­suut­ta, sil­lä jot­kut ovat yö­si­jan an­ta­es­saan tul­leet ma­joit­ta­neek­si en­ke­lei­tä” (Heb. 13:2).