Mökin ovi käy narahtaen ja lapsi huutaa: ”äiti, me on nyt saatu kolme pientä ahventa!” Minä hämmästelen heidän saalistaan. Lupaan auttaa kalan perkaamisessa ja paistamisessa. Lapsi ilahtuu, paiskaa oven kiinni ja juoksee nopeasti rantaan onkimaan lisää. Ei kuule enää, kun minä yritän sanoa, ettei paiskaisi ovea, jottei vauva heräisi. Pian ovi narahtaa taas, sisään kurkistaa toinen lapsi ja sanoo: ”äiti, me on nyt saatu kolme pientä ahventa.” Minä hämmästelen saalista hänenkin kanssaan.
Kun kolmas lapsi avaa oven ja tulee ilmoittamaan samaa asiaa samoin sanoin, minusta tuntuu samalle kuin joskus keskustellessani muistisairaan henkilön kanssa. Kun jokin repliikki toistuu ensimmäistä kertaa, hämmästelen asiaa. Seuraavalla kerralla hämmästelyni ei ole aivan yhtä aitoa. Puhumattakaan siitä kolmannesta ja neljännestä kerrasta. Muistutan kuitenkin itseäni, että jokaiselle lapselle tilanne, jossa saa kertoa äidille uutisensa, on ensimmäinen kerta. Ja samanlainen on varmaankin myös muistisairaan kokemus: joka kerta hän ajattelee kertovansa asiaansa ensimmäistä kertaa.
Ja taas käy ovi, tällä kertaa uutisena on se, että Taimi on virvelöidessään meinannut saada valtavan kalan. Aikansa sitä porukalla ovat väsyttäneet, mutta sitten on katkennut siima. Tämä harmittaa saalistajia niin, että ovat aikoneet itkeä sitten kun joutaisivat, mutteivät ole vielä joutaneet. Tämänkin koettelemuksen saan kuulla ainakin neljään kertaan.
Minä kanniskelen vauvaa mökin sisällä. On niin kolea tuuli, etten raaski viedä kaksikuukautista lasta pihalle. Muu perhe ei välitä kylmyydestä. He onkivat, virvelöivät, soutavat, saunovat, uivat ja nauttivat. Kukaan ei valita tekemisen puutetta. Minä nautin heidän onnestaan, mutta silti mieleeni meinaa hiipiä katkeria tunteita. Minäkin haluaisin osallistua.
Olen kateellinen jopa miehelleni, joka hakkaa halkoja. Mökillä polttopuita kuluu melkoista tahtia, sillä sauna on päällä lähes aamusta iltaan. Kun joku ottaa vauvan hetkeksi, en menekään loikoilemaan laiturille, vaan otan vesurin käteen ja alan raivata pusikkoa. Teen järvimaisemaa näkyvämmäksi sillä ajatuksella, että pian olen taas linnoittautuneena mökkiin ikkunan eteen vauvan kanssa.
Minä hämmästelen meitä hulluja, jotka lähdemme yhä uudelleen työntäyteisestä arjesta vielä työntäyteisemmälle lomalle. Kuusamon mökille lähtevät vanhimmatkin lapset, vaikka jäävät muuten usein reissuiltamme pois. Me kannamme vettä, kokkaamme tulella, tiskaamme käsin ja lämmitämme kattilassa vauvan pesuvettä. Me puuhastelemme koko päivän.
Illalla leikimme totuutta ja tehtävää. Joku joutuu maistamaan sinappia, toinen kastelemaan pään kylmässä vedessä. Kuulemme hauskoja totuuksia, välillä jutut taas vaihtuvat syvällisempiin. Lapset haluavat kuulla juttua "ennen vanhasta", siis siitä ajasta, kun me vanhemmat olimme pieniä. Me kerromme. Eikä meillä ole kiire mihinkään. Meillä on aikaa kohdata toisemme, sillä somekaan ei vedä meitä toisistamme erilleen. On hyvä, että mökillä puhelimen akkuja on käytettävä säästeliäästi.
Ulkoilma, jatkuva liikkeelläolo ja saunominen saavat aikaan sen, että nuorimmat lapset nukahtavat saman tien, kun laskevat päänsä tyynyille. Juttelemme vielä isompien lasten kanssa elämästä, uskomisestakin. Siitä, miten usko on omakohtainen asia. Nuori ei tule autuaaksi vanhemman uskolla, eikä vanhempi nuoren uskolla.
Myöhään illalla istun puolisoni kanssa saunassa pitkään. Sen jälkeen seisomme hetken aikaa kalliolla ja katselemme tyyntä järven pintaa. Me juttelemme hiljaa. Hengitän syvään, ja minusta tuntuu ihan siltä kuin sydämeni löisi rauhallisemmin.
Vaikka kärsin kroonisesta matkakuumeesta, rakastan tätä maata ja tätä maisemaa. Olen kiitollinen Luojalle näistä valoisista, kiireettömistä kesäilloista, joissa hiljaisuuden rikkoo vain joutsenten huuto ja – no, pieni riitasointuinen hyttysen hyrinä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys