An­na Pärk­kä

Jou­lu­lau­lu­ja mu­si­soi­des­sa­ni kä­sii­ni ek­syi Kul­tai­nen lau­lu­kir­ja, jon­ka ta­ka­kan­nes­sa lu­kee: “Kul­tai­nen lau­lu­kir­ja on teh­ty si­nul­le, joka ra­kas­tat lau­lu­ja ja lau­la­mis­ta.” Pak­ko myön­tää, et­tä mo­nes­ti me­lan­ko­li­set kan­san­lau­lut ve­tä­vät puo­leen­sa. Eräs täl­lai­nen lau­lu on Ina­rin­jär­vi. Lap­suu­des­sa­ni Ou­lun­sa­lon Pit­kä­kan­kaan kou­lun reh­to­ri lau­lat­ti mei­tä tä­män ja mo­nen muun lau­lun sä­ve­lin. Ty­käs­tyin lau­luun ko­vas­ti.

Lau­la­es­sa­ni mie­lee­ni nou­see erit­täin läm­min muis­to. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten sain tä­kä­läi­sen lää­kä­rin avul­la vas­tauk­sen kroo­ni­siin ki­pu­ti­loi­hin, syyn jal­ko­je­ni jat­ku­viin mai­to­hap­poi­lui­hin. Tätä sai­raut­ta ei hoi­de­ta vie­lä Poh­jois­mais­sa jul­ki­sel­la puo­lel­la, mut­ta on­nek­se­ni olin ot­ta­nut yli­mää­räi­sen sai­raus­ku­lu­va­kuu­tuk­sen. Sen avul­la pää­sin sit­ten hoi­toi­hin, jot­ka teh­tiin pää­sään­töi­ses­ti Kir­ke­ne­siin (Kirk­ko­nie­mi) yk­si­tyis­sai­raa­las­sa. Kir­ke­nes on ai­van suo­mi­nei­don pään ylä­puo­lel­la, lä­hel­lä Ve­nä­jän ra­jaa, jon­ne on siel­tä 16 ki­lo­met­riä. Asu­kas­mää­rä on noin 3 400. Kir­ke­ne­sis­sä asuu suo­ma­lai­sia, ve­nä­läi­siä ja nor­ja­lai­sia rin­ta rin­nan, su­las­sa so­vus­sa.

Näi­hin ope­raa­ti­oi­hin sain läh­teä siu­nat­tu­na. Puo­les­ta­ni ru­koil­tiin, ja tun­sin ole­va­ni hy­vis­sä kä­sis­sä.

Mi­nua hoi­ti nor­ja­lai­nen lää­kä­ri­tii­mi. Sai­raan­hoi­ta­ji­na oli thai­maa­lai­nen avi­o­pa­ri. Mi­nut ha­et­tiin Kir­ke­ne­sin len­to­ken­täl­tä anes­te­si­a­lää­kä­rin toi­mes­ta. Kyy­tiin tuli myös lää­kä­ri Os­los­ta. Tun­tui ai­ka jän­näl­tä ta­ka­pen­kil­lä ju­tel­la tun­nin pääs­tä mi­nua hoi­ta­vien lää­kä­rei­den kans­sa tu­le­vas­ta ope­raa­ti­os­ta­ni. Tuu­mai­lin mie­les­sä­ni, et­tä täs­sä sitä An­na is­tuu it­se­ään pa­rem­mas­sa seu­ras­sa.

Leik­kauk­sen jäl­keen, unen läpi kuu­lui tut­tu me­lo­dia. Joku lau­loi mi­nul­le Ina­rin­jär­veä. Mis­sä ih­mees­sä minä olen? Sil­mät sir­ril­lään iloi­nen thai­maa­lai­nen mies­hoi­ta­ja lau­loi mi­nul­le tut­tu­a­kin tu­tum­paa lau­lua, sel­väl­lä suo­men kie­lel­lä. Us­ko­ma­ton tun­ne val­ta­si mie­le­ni.

Hoi­ta­ja ker­toi ol­leen­sa tois­ta­kym­men­tä vuot­ta töis­sä Fin­n­mar­kis­sa van­hain­ko­deis­sa. Siel­lä hän oli op­pi­nut suo­men kie­len suo­ma­lai­sil­ta van­huk­sil­ta, jot­ka oli­vat kau­an sit­ten muut­ta­neet Nor­jaan. Van­huk­sil­la oli suo­men kie­li unoh­tu­nut, niin kuin saat­taa ul­ko­suo­ma­lai­sil­la käy­dä, jos ei pidä va­ran­sa. Kun olem­me iäk­käi­tä, oma ra­kas äi­din­kie­li voi nous­ta muis­tois­ta esiin – niin oli käy­nyt näil­le­kin. Nämä hau­raat van­huk­set oli­vat opet­ta­neet tä­män lau­lun täl­le thai­maa­lai­sel­le hoi­ta­jal­le. Ker­ta­kaik­ki­aan, mi­ten iha­nas­ti hän mi­nua hoi­ti ja ajat­te­li mi­nua. Hän teki par­haan­sa, et­tä mi­nul­la oli tur­val­li­nen ja hyvä olo.

Kii­tän täs­sä jo­kais­ta hoi­to­työ­tä te­ke­vää: teet­te ar­vo­kas­ta työ­tä. It­se me­nin näi­hin hoi­toi­hin täy­sin luot­ta­vai­se­na, pel­kää­mät­tä, et­tä mi­tään vaa­ral­lis­ta ta­pah­tui­si. Ker­ran kui­ten­kin kävi “lä­hel­tä piti”-ti­lan­ne. Sain kor­ke­an kuu­meen, joka ei al­ka­nut las­kea. Odot­te­lin ko­to­na muu­ta­man päi­vän, ja niin­hän sii­nä sit­ten kävi lop­pu­jen lo­puk­si, et­tä oma­lää­kä­ri­ni lä­het­ti mi­nut kii­rees­ti sai­raa­laan.

Sin­ne saa­pu­es­sa­ni hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta ih­met­te­li po­si­tii­vis­ta asen­net­ta­ni; sitä, et­tä mi­nua lä­hin­nä nau­rat­ti. Saat­toi tie­ten­kin ol­la niin, et­tä stres­si­ni lau­ke­si, kun pää­sin no­pe­as­ti avun pii­riin. CRP oli yli 500, ja kaik­ki oli­vat to­del­la huo­lis­saan. Minä en ym­mär­tä­nyt pe­lä­tä mi­tään. Olin var­ma, et­tä täs­tä­kin sel­vi­tään. Sa­noin heil­le, et­tä ei mi­nul­la ole mi­tään hä­tää. Olen tääl­lä, ja te teet­te par­haan­ne. Mi­nua kan­nat­te­le­vat suu­rem­mat kä­det.

Sii­tä kun saa­vuin sai­raa­laan, mi­nut lei­kat­tiin kol­men tun­nin ku­lut­tua. Ko­ro­nan vuok­si mi­nut oli eris­tet­ty ja mi­nua hoi­ti­vat täy­siin suo­ja­va­rus­tei­siin son­nus­tau­tu­neet hoi­ta­jat. Muis­tan, et­tä ris­tin kä­te­ni mo­nes­ti Isä mei­dän -ru­kouk­seen.

Kaik­ki me­ni­kin hy­vin. Vii­vyin sai­raa­las­sa vii­si päi­vää, ja pää­sin jou­luk­si ko­tiin. Näin mi­ten pit­kä on hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan pin­na. Te teet­te töi­tä suu­rel­la sy­dä­mel­lä, uu­pu­mat­ta ja vä­sy­mät­tä.

Jäl­keen­päin mi­nua on pu­hu­tel­lut ih­mis­ten ai­to vä­lit­tä­mi­nen. Heti kun us­kal­sin ker­toa avoi­mes­ti ti­lan­tees­ta­ni, sain ko­kea, mi­ten ym­pä­ril­lä­ni on mon­ta ra­kas­ta ih­mis­tä, jot­ka ha­lu­a­vat mi­nul­le hy­vää. Rak­kaus li­sään­tyy, kun sitä it­se us­kal­taa an­taa. Moni us­kal­tau­tui myös ker­to­maan mi­nul­le omis­ta vai­keuk­sis­ta. Opin, et­tä ja­ka­mal­la omia ko­ke­muk­sia voi hel­pot­taa toi­sen taak­kaa. Mei­dät on luo­tu tän­ne toi­si­am­me var­ten.

Toi­pu­mi­seen on men­nyt hel­pos­ti nämä kak­si vuot­ta. Pa­lau­tu­mi­nen ei ol­lut­kaan niin yk­sin­ker­tais­ta, kuin olin luul­lut. Täl­lai­sel­le spon­taa­nil­le ih­mi­sel­le on teh­nyt hy­vää malt­taa kuun­nel­la it­se­ään ja op­pia ole­maan ar­mol­li­sem­pi it­se­ään ja mui­ta koh­taan. En­sim­mäi­set kä­ve­ly­len­kit oli­vat pelk­kiä pos­tin­ha­ku­reis­su­ja. Pik­ku­hil­jaa len­kit ovat pi­den­ty­neet, ja tänä syk­sy­nä läh­din mu­kaan spon­taa­nis­ti, kum­mem­min miet­ti­mät­tä, ke­rää­mään it­sel­le­ni mar­ras­kuus­sa puo­li mil­joo­naa as­kel­ta. 500 000 as­kel­ta, mie­ti! Sii­tä ker­ron seu­raa­vas­sa blo­gis­sa li­sää!