An­na Pärk­kä

Asuim­me 2000-lu­vun alus­sa siis Nor­jas­sa, pie­nes­sä ky­läs­sä Hol­te­ris­sa. Ky­läs­sä asui muu­ta­mia tu­han­sia ih­mi­siä, ja sitä ym­pä­röi kau­niit pel­to­mai­se­mat.

Vuok­ra­sim­me it­sel­lem­me täy­sin ka­lus­te­tun ta­lon. Kun olim­me teh­neet vuok­ra­so­pi­muk­sen ja pääs­seet töi­hin, pys­tyim­me ha­ke­maan Suo­mes­ta muut­to­kuor­mam­me. Lap­set jäi­vät vau­vaa lu­kuun ot­ta­mat­ta Nor­jaan au pai­rin hoi­viin. Ajoim­me vii­kon­lo­pun ai­ka­na edes­ta­kai­sin 3200 ki­lo­met­riä. Tyh­jen­sim­me ja sii­vo­sim­me sil­loi­sen vuok­ra-asun­tom­me Li­min­gas­sa ja ri­pot­te­lim­me tär­keim­mät ta­va­ram­me mo­lem­piin mum­mo­loi­hin. En pää­se muis­tois­sa­ni niin pit­käl­le, et­tä muis­tai­sin, mi­ten muut­to muu­toin hoi­det­tiin. Huo­ne­ka­lu­ja em­me tuo­neet mu­ka­na, pel­käs­tään vaat­teet ja ur­hei­lu­vä­li­neet. Lie­nee lah­joi­tim­me ta­va­raa myös kirp­pu­to­reil­le. Var­mas­ti meil­lä oli su­kua ja ys­tä­viä apu­na.

Nor­jaan muut­ta­es­sa teh­dään tul­lis­sa muut­toil­moi­tus. Se on hy­vin help­po teh­dä: py­säh­tyy vain tul­lis­sa ja täyt­tää pa­pe­rit, et­tä on tuo­mas­sa mu­ka­naan muut­to­kuor­maa.

Tul­lin kans­sa on kui­ten­kin jou­dut­tu jos­kus neu­vot­te­le­maan. Muis­tan, et­tä ker­ran Suo­mes­ta pa­la­tes­sam­me kes­kel­lä pi­me­ää met­sää si­ni­set vilk­ku­va­lot py­säyt­ti­vät mei­dät Char­lot­te­ber­gin tul­lin yli­tet­ty­äm­me. Tie­ten­kin myös lap­set he­rä­si­vät tor­kuil­taan. Ru­pe­sin las­ke­maan mie­les­sä­ni, et­tä pää­lu­vun mu­kaan sai­sim­me tuo­da maa­han muu­ta­man ton­nin kruu­nun edes­tä ta­va­raa, et­tä ei meil­lä kyl­lä hä­tää ole. Tul­li­mie­hil­lä ei sil­loin kiin­nos­ta­nut, mitä olim­me os­ta­neet, vaan et­tä kei­tä me olim­me ja mil­lä asi­oil­la lii­kuim­me Nor­jas­sa. Vas­ta­sim­me, et­tä asum­me Nor­jas­sa ja olem­me töis­sä siel­lä, ja näy­tim­me suo­ma­lai­set pas­sit. Ih­met­te­li­vät suu­res­ti, mik­si me suo­ma­lai­si­na ajam­me nor­jan­kil­pi­sel­lä au­tol­la ja käym­me Ruot­sis­sa kau­pas­sa. Tuol­loin pi­dim­me au­tos­sa mu­ka­na myös työ­so­pi­muk­sia ja vuok­ra­so­pi­mus­ta. Ihan vain var­muu­den vuok­si.

Vuok­rai­sän­täm­me pyy­si mies­tä­ni Pa­sia siir­ty­mään hä­nel­le töi­hin. Ter­jel­lä on edel­leen sama yri­tys, pie­ni ra­ken­nus­lii­ke. Ter­je ja Ben­te ot­ti­vat mei­dät ”sii­pien­sä suo­jaan”. Muis­te­lim­me hu­vik­sem­me, mitä ta­pah­tu­mia niin­kin kau­kaa kuin 21 vuo­den ta­kaa muis­tuu mie­leen.

Olim­me asu­neet Hol­te­ris­sa muu­ta­man kuu­kau­den. Ker­ran he oli­vat pa­laa­mas­sa työ­maal­ta ko­tiin. Pasi nos­ti rau­hal­li­seen ta­paan­sa kät­tä muu­ta­mil­le vas­taan tu­le­vil­le au­toil­le. Sa­mal­la ky­läl­lä asu­vat us­ko­vai­set suo­ma­lai­set per­hee­ni­sät oli­vat myös tu­los­sa töis­tä. Ter­je ih­met­te­li, mik­si hän koko ajan moik­kai­lee vas­taan­tu­li­joi­ta. Pasi yrit­ti par­haan­sa mu­kaan se­lit­tää va­ja­vai­sel­la kie­li­tai­dol­laan, et­tä hän kyl­lä tun­tee hei­dät. Ter­je ei us­ko­nut ol­len­kaan, vaan piti Pa­sia hiu­kan omi­tui­se­na ja nau­res­ke­li ää­neen: "On se Pasi kum­ma mies. Hä­nel­lä on nuo­res­ta iäs­tä huo­li­mat­ta jo nel­jä las­ta ei­kä juo al­ko­ho­lia ei­kä ki­roi­le ja tääl­lä nos­te­lee lä­hes kai­kil­le vas­taan­tu­le­vil­le au­toil­le kät­tä."

Hei­dän int­tä­es­sään Pasi ker­toi Ter­jel­le, et­tä tun­nem­me jo lä­hes 150 ih­mis­tä Os­los­ta. Olim­me va­ran­neet om­pe­lu­seu­rat heti sa­man vii­kon lo­pul­le, ja Ter­je ja Ben­te sai­vat kut­sun tul­la om­pe­lu­seu­roi­hin. Ter­je nau­res­ke­li taas, et­tä on se Pasi omi­tui­nen mies. Kui­ten­kin hei­dän sil­män­sä avau­tui­vat, kun om­pe­lu­seu­ro­jen ai­kaan koko ka­dun­var­si oli mo­nen nä­köis­tä hie­noa au­toa täyn­nä. Maa­nan­tai­na Ter­je oli osoit­ta­nut vih­doin us­ko­van­sa Pa­sia.

Sa­mai­sen työ­nan­ta­jan kans­sa kom­mu­ni­koin­ti oli tie­ten­kin al­kuun vai­ke­aa kie­li­muu­ris­ta joh­tu­en. He ra­ken­si­vat pa­ri­ta­loa, jo­hon teh­tiin lo­ma­lau­doi­tus­ta kä­sin nau­laa­mal­la. Ter­jen iä­käs ap­piuk­ko oli myös apu­na siel­lä. Muu­ta­man ker­ran Ter­je kut­sui Pa­sin pu­hut­te­luun, et­tä ul­ko­vuo­reen oli tul­lut va­sa­ran­jäl­kiä. Ter­je piir­si lyi­jy­ky­näl­lä täl­lai­sen jäl­jen vie­reen pää­kal­lon ku­van. Pasi yrit­ti ker­toa va­ja­vai­sel­la kie­li­tai­dol­la, et­tei­vät ne ole hä­nen te­ke­miä va­sa­ran jäl­kiä, vaan hä­nen ap­piuk­kon­sa. Yri­tä­pä sii­nä sit­ten puo­lus­tau­tua.

Oli kai se Pasi mo­nes­ti hy­vin vä­sy­nyt töis­tä pa­la­tes­saan. Se, et­tä ei it­se täy­sin ym­mär­rä, mitä toi­nen tar­koit­taa ei­kä it­seä ym­mär­re­tä 100-pro­sent­ti­ses­ti, ot­taa mo­nes­ti hen­ki­ses­ti lu­jil­le. Eri­tyi­ses­ti alus­sa. Olem­me­kin sa­no­neet puo­lik­si to­sis­saan heil­le, jot­ka unel­moi­vat ul­ko­mail­le muut­ta­mi­ses­ta, et­tä mi­kä­li pää kes­tää täl­lai­sen pai­neen ja avi­o­liit­to on kun­nos­sa, roh­kai­sem­me iso­ja­kin per­hei­tä muut­ta­maan ul­ko­mail­le. Ul­ko­mail­la per­heen mer­ki­tys kas­vaa. Ys­tä­viä, su­ku­lai­sia ja ky­lä­paik­ko­ja ei ole niin pal­joa kuin Suo­mes­sa, ja sil­loin jou­tuu pa­kos­ta­kin tu­le­maan toi­meen kes­ke­nään.

Olem­me kyl­lä naut­ti­neet sii­tä, et­tä per­heen mer­ki­tys on myös ai­kui­sil­le lap­sil­lem­me tär­keä. Ko­tim­me on kuin pie­ni solu tääl­lä. Tur­va­paik­ka, jos­sa kaik­kien jä­sen­ten on hyvä ol­la. Myös ko­ti­sii­o­nin mer­ki­tys on iso; olem­me kuin iso per­he.