An­na Pärk­kä

Pan­de­mia-ai­ka al­kaa ol­la ohit­se tääl­lä Nor­jas­sa. Vi­rus­ta on tie­ten­kin edel­leen jou­kos­sam­me, mut­ta olen hy­vin on­nel­li­nen, et­tä saam­me elää "uut­ta nor­maa­lia".

Nor­jas­sa ko­koon­tu­mis­ra­joi­tuk­set oli­vat tosi ra­jut. Os­lo suo­ras­taan hil­je­ni, kun yri­tyk­set mää­rät­tiin val­ti­on ta­hol­ta toi­mi­maan ko­toa kä­sin. Sil­loi­nen van­hem­pi, au­to­ri­tää­ri­nen joh­ta­ja­ni lie­väs­ti sa­not­tu­na kär­si sii­tä, kun teim­me töi­tä ko­toa kä­sin. Hän ei pys­ty­nyt hal­lit­se­maan mei­tä ei­kä kont­rol­loi­maan, teem­me­kö töi­täm­me. Huo­li osoit­tau­tui jäl­keen­päin ar­vi­oi­tu­na tur­hak­si, sil­lä ko­ro­na­vuo­si­na tu­lok­set pa­ra­ni­vat 20 pro­sen­til­la.

Lap­set ja nuo­ret siir­ret­tiin ko­tiin opis­ke­le­maan. Jo­kai­sel­le an­net­tiin käyt­töön iPad tai tie­to­ko­ne, ja di­gi­loik­ka oli hur­ja. Oli sii­nä sil­ti mon­ta mut­kaa mat­kas­sa. Vii­meis­tä ala-as­te­luok­kaa käy­vä tyt­töm­me mo­nes­ti myö­häs­tyi Te­ams-pa­la­ve­reis­taan. Sai sii­nä it­se yrit­tää py­syä rau­hal­li­se­na omas­sa Te­ams-pa­la­ve­ris­sa, kun opet­ta­ja soit­taa kän­nyk­kään ja hu­hui­lee aa­mu-unis­ta tun­nil­le. Tai­si moni muu­kin nuo­ri is­tua py­ja­mas­saan koko kou­lu­päi­vän. Per­hee­nä is­tuim­me mon­ta kuu­kaut­ta keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä teh­tä­viä ja töi­tä teh­den. Toi­saal­ta se oli mu­ka­vaa­kin, mut­ta olen kyl­lä sitä miel­tä, et­tä 24/7 pel­käs­tään oman per­heen kes­ken on vä­hän lii­kaa.

Ha­laa­mi­nen mui­den kuin oman per­heen­jä­se­nen kes­ken kiel­let­tiin. Kä­des­tä ter­veh­ti­mi­nen myös. So­si­aa­li­sia kon­tak­te­ja vä­hen­net­tiin ra­jus­ti: pe­ri­aat­tees­sa kon­tak­te­ja sai ol­la enin­tään kym­me­nen vii­kos­sa. Tä­hän si­säl­tyi­vät per­he, työ­ka­ve­rit ja ys­tä­vät. Tjaa, meil­lä tuo raja täyt­tyi pel­käs­tään oman per­heen jä­se­nis­tä.

Huo­li kan­sa­lais­ten mie­len­ter­vey­des­tä nou­si pin­nal­le. Eris­tä­mi­nen oli huo­no jut­tu, mut­ta sil­loin tar­peel­li­nen. Ru­vet­tiin pu­hu­maan ha­lauk­sen tar­peel­li­suu­des­ta. Uu­ti­sis­sa ke­ho­tet­tiin ha­laa­maan lap­sia ja nuo­ria ko­to­na. An­net­tiin jopa ai­ka­mää­rä: kak­si­kym­men­tä se­kun­tia ker­ral­laan. Minä in­nos­tun ai­na kai­kes­ta täl­lai­ses­ta ja sain in­nos­tet­tua ko­to­na kaik­ki mu­kaan. Ha­la­sim­me las­ten ja puo­li­son kans­sa päi­vit­täin kah­den­kym­me­nen se­kun­nin ajan. Se te­kee hy­vää mie­lel­le ja ke­hol­le. Li­hak­set ren­tou­tu­vat ja mie­li va­pau­tuu. Hen­gi­tys rau­hoit­tuu, toi­sen lä­hel­lä on hyvä ja läm­min ol­la. Sii­nä on sit­ten help­po sa­mal­la myös siu­na­ta tois­ta an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mil­la.

Ker­roin täs­tä ha­laa­mi­ses­ta ke­säl­lä ys­tä­väl­le­ni Ir­jal­le. Hän on maa­il­man kil­tein ih­mi­nen ja ra­kas­taa lap­sia. Päi­vä­ko­ti­työs­sään hän on ot­ta­nut käyt­töön tä­män ha­lauk­sen ja to­den­nut, et­tä se toi­mii. Kii­rei­ses­sä ar­jes­sa lap­si tar­vit­see pie­nen het­ken rau­hoit­tu­mis­ta ja rak­kaut­ta.

Ha­lu­an roh­kais­ta: Tee si­nä­kin näi­tä kah­den­kym­me­nen se­kun­nin ha­lauk­sia. Ko­kei­le ai­na­kin!