Olem­me mie­he­ni kans­sa yö­py­neet Su­vi­seu­ro­jen jäl­keen pie­nen pie­nes­sä nuk­ku­ma-ai­tas­sa ja vuok­ran­neet ko­dis­tam­me kol­me ma­kuu­huo­net­ta ro­ma­ni­a­lai­sil­le in­si­nöö­reil­le, jot­ka te­ke­vät tuu­li­voi­ma­loi­den huol­to­töi­tä tääl­lä Nor­jas­sa. Ko­to­na asu­va tei­ni nu­kut­tu­aan muu­ta­man yön kans­sam­me nuk­ku­ma-ai­tan ylä­sän­gys­sä tuli sii­hen tu­lok­seen, et­tä tar­vit­see omaa ti­laa enem­män. Hän muut­ti iso­sis­kon kämp­pä­ka­ve­rik­si ja on siel­tä kul­ke­nut bus­sil­la kou­luun. Täs­sä tuli jäl­leen to­dis­te­tuk­si se, et­tä iso per­he on mie­let­tö­män suu­ri lah­ja: Ai­na löy­tyy jos­tain aut­ta­vaa miel­tä ja kät­tä. Se­kin on iha­naa, et­tä sis­kok­set saa­vat pa­rem­min tu­tus­tua toi­siin­sa asu­es­saan muu­ta­man kuu­kau­den tii­viis­ti kes­ke­nään. Tot­ta ni­mit­täin on se­kin, et­tä isos­sa per­hees­sä on tu­li­jaa ja me­ni­jää, ja al­ku- ja lop­pu­pään lap­set ei­vät vält­tä­mät­tä eh­di kun­nol­la tu­tus­tua toi­siin­sa lap­suu­des­saan. Nämä kak­si ovat li­säk­si asu­neet use­an vuo­den eri mais­sa – siis kau­ka­na toi­sis­taan.

Mik­si asum­me pois ko­toa?

Tämä “ih­mis­koe” sai al­kun­sa sii­tä, et­tä os­tim­me vuon­na 2020 kau­niin jär­ven ran­nal­ta mök­ki­ton­tin. Tämä alue on noin 30 mi­nuu­tin pääs­tä ko­to­am­me. Mök­ki­a­lue on ku­ten Suo­mes­sa asun­to­mes­su­a­lu­eet, jos­kin pal­jon vaa­ti­mat­to­mam­pi. Kaa­va on sel­lai­nen, et­tä mök­kien si­säl­le ei saa tuo­da vet­tä 20 lit­raa enem­pää, ja vie­mä­ri­jär­jes­tel­mä­nä on ol­ta­va joko sep­ti­tank­ki tai suo­dat­ta­va jä­te­ve­si­jär­jes­tel­mä. Säh­kön saa ha­lu­tes­saan. Me em­me ot­ta­neet säh­kö­liit­ty­mää (ai­na­kaan vie­lä), vaan mie­he­ni asen­si meil­le au­rin­ko­säh­kö­jär­jes­tel­män.

Mik­si me täl­lai­sen mö­kin han­kim­me? Minä olen vas­tus­tel­lut al­keel­lis­ta elä­mää. Olen saa­nut kuul­la ole­va­ni pap­pi­lan tyt­tö ja tot­tu­nut si­ten luk­suk­seen. Toi­saal­ta, mik­si en tyk­käi­si juok­se­vas­ta läm­pi­mäs­tä ve­des­tä ja lat­ti­a­läm­mi­tyk­ses­tä, kun ne on ol­lut saa­ta­vil­la? Sil­loin, kun meil­lä oli vie­lä vaip­pai­käi­siä, ei sel­lai­nen al­keel­li­nen mök­kie­lä­mä oli­si tul­lut mi­nul­le kuu­loon­kaan. Olen poh­ti­nut pal­jon sitä, mikä sii­nä aja­tuk­ses­sa on ol­lut mi­nul­le niin vai­ke­aa. Työ­läys. Sil­lä ta­val­la minä al­keel­li­sen mök­kie­lä­män ajat­te­lin.

Täs­sä on jou­tu­nut muut­ta­maan mie­li­pi­det­tään mo­nes­sa koh­din.

Au­rin­ko­säh­kö toi­mii erit­täin hel­pos­ti, ai­na­kin vie­lä, kun au­rin­ko on pais­ta­nut. Täy­tyy ol­la vain kun­nol­li­nen in­vert­te­ri ja riit­tä­vän iso ak­ku. Alus­sa toki täs­sä oli sää­det­tä­vää.

Jo­kai­nen pa­ris­kun­ta te­kee lop­pu­e­lä­män suun­ni­tel­mia, et­tä mi­tä­hän sitä teh­dään eläk­keel­lä. Asu­taan­ko sa­mas­sa pai­kas­sa, sa­mas­sa ta­los­sa ja niin edel­leen.

Meil­lä vii­den vuo­den suun­ni­tel­ma­na on ol­lut myy­dä ny­kyi­nen koti ja muut­taa sii­tä pie­nem­pään. Li­säk­si olim­me hank­ki­neet mök­ki­ton­tin, jol­le ra­ken­tai­sim­me eko­lo­gi­sen mö­kin. Siel­lä voi­sim­me eläk­keel­lä viet­tää ai­kaa suu­rim­man osan vuo­des­ta. Tal­vel­la oli­sim­me pal­jon läm­pi­mis­sä mais­sa.

It­se olen ty­käs­ty­nyt aja­tuk­seen, et­tä vä­hem­män on enem­män. Mää­rit­te­len sen si­ten, et­tä meil­le riit­tää hy­vin pie­nem­pi koti, vä­hem­män au­to­ja, vä­hem­män ta­va­raa, vä­hem­män huol­let­ta­vaa.

Nämä suun­ni­tel­mat ai­kais­tui­vat vuon­na 2022. Eräs eläk­keel­lä ole­va nor­ja­lai­nen asi­ak­kaam­me sai Tur­kis­sa oles­kel­les­saan bak­tee­rin jal­kaan­sa. Hoi­to vii­väs­tyi. He pää­si­vät vih­doin Nor­jas­sa sai­raa­laan, ja tuo­mi­ok­si tuli mo­lem­pien jal­ko­jen am­pu­toin­ti sää­ren ala­puo­lel­ta. Muu­ta­maa kuu­kaut­ta ai­em­min tämä elä­ke­läi­nen oli ol­lut hy­vin vir­keä, tou­hu­kas ta­lo­yh­ti­ön pu­heen­joh­ta­ja. Hä­nel­lä oli sään­nöl­li­nen elä­mä, har­ras­tuk­sia, iha­na per­he, riit­tä­vän hyvä ter­veys.

Kun me­nim­me toi­mit­ta­maan hä­nel­le la­si­tus­ta, vas­tas­sam­me oli hau­ras van­hus, joka jou­tui viet­tä­mään päi­vän­sä, il­tan­sa ja yön­sä soh­val­la. Elä­män­pii­ri oli ra­joit­tu­nut olo­huo­nee­seen ja kyl­py­huo­nee­seen. Omais­hoi­ta­ja­na hä­nel­lä toi­mi vai­mo. Sää­lit­ti, mi­ten elä­mä­ni­lo oli pois­tu­nut hä­nes­tä. Hän odot­ti ko­vas­ti pro­tee­sien pa­ran­ta­van elä­män­laa­tu­aan. Tämä asi­ak­kaam­me to­te­si ai­ka heti ta­paa­mi­sem­me alus­sa: “An­na ja Pasi, teh­kää tä­nään se, mitä haa­vei­let­te te­ke­vän­ne eläk­keel­lä. Em­me ni­mit­täin kos­kaan tie­dä, mitä huo­men­na ta­pah­tuu. On elet­tä­vä tätä het­keä.“ Ker­roim­me suun­ni­tel­mis­tam­me ajaa Eu­roo­pan läpi Es­pan­jaan asun­to­au­tol­la sekä muut­taa mö­kil­le asu­maan ja tal­vek­si läm­pi­mäm­pään maa­han. Asi­ak­kaam­me to­te­si, et­tä ryh­ty­kää nyt te­ke­mään asi­oi­ta, jot­ta voi­sit­te ai­kais­taa haa­vei­tan­ne, sil­lä kos­kaan em­me tie­dä huo­mi­ses­ta. Niin­pä tätä aja­tus­ta on läh­det­ty to­teut­ta­maan. Asun­to­au­to­reis­su on jo to­teu­tet­tu. Luo­tam­me kui­ten­kin niin, et­tä lo­pul­ta­kin kaik­ki ta­pah­tuu Kaik­ki­val­ti­aan sal­li­muk­ses­ta.