Anna Pärkkä
Oletko joskus kadottanut oman lapsesi? Suviseurakentällä, ostoskeskuksessa, metsässä tai kaupassa. Onhan niitä paikkoja! Suviseuroissa on onneksi jokaisella ”silmät ja korvat avoimena” ja lapset viedään tarvittaessa eksyneiden lasten hoivapaikalle, josta vanhemmat saavat hakea lapset itselleen.
Pääsiäisenä 2015 kadotimme kaksi tyttöämme Ranskan Toulousen rautatieasemalla. Täällä Norjassa pääsiäisen aikaan on noin kaksi viikkoa lomaa koulusta. Perheet viettävät yhdessä pitkän loman ennen seuraavaa lomaa. Tuona pääsiäisenä olimme hypänneet junaan, suuntanamme Italia. Mukana meillä oli neljä lasta. Tytöt olivat 8 ja 5, pojat 10 ja 12. Interreilaaminen on helppoa lasten kanssa. Molemmat vanhemmat pitävät huolta yhteisesti lasten hyvinvoinnista ja tarpeista. Molempien silmiä ja korvia tarvitaan. Molemmat saavat seurata maisemia ja ihmisiä ja kuunnella ihmisten tarinoita. Nähtävää ja koettavaa on paljon!
Olimme matkustaneet Oslosta Toulouseen ja odottelimme seuraavaa junaa. Rautatieasemalla oli paljon ihmisiä pääsiäisen vuoksi. Katseltavaa riitti niin lapsille kuin aikuisellekin. Ihania lemmikkieläimiä, erilaisia ihmisiä, hienoja istumapaikkoja, kukkia, erilaisia ruokaravintoloita, matkamuistomyymälöitä, poliiseja, nukkeja, laitapuolen kulkijoita, kerjäläisiä ja paljon, paljon muuta. Jossain vaiheessa meidän vanhempien ote herpaantui; uppouduimme ehkä seuraamaan tiiviimmin ympärillemme tai juttelemaan keskenään. Joka tapauksessa, kohta huomasimme, että tytöt eivät enää olleet kanssamme.
Pelko sävähti läpi kropan. Kurkkua kuivasi, pulssi nousi ja hätä puski pintaan. Ihmisiä näytti olevan yhä enemmän, he työntyivät aivan kuin massana vielä lähemmäs, työntäen seinää vasten. Meteli oli kova, ja sen keskellä päätimme etsintästrategiasta. Yhden piti olla tavaroiden luona koko ajan, ja muut kolme levittäytyisivät 15 minuutiksi etsimään tyttöjä kukin omalla lohkollaan. Kun aika olisi kulunut, palaisimme reppujen ja siellä odottavan poikamme luokse.
Juoksin edestakaisin, huutelin tyttöjen nimiä, katseeni sinkoili sinne tänne. Pulssi ei ottanut laantuakseen. Ihmisiä oli yhä enemmän, enkä millään löytänyt katseellani tyttöjäni. Yritin muistella, olisiko heitä kävellessä kiinnostanut jokin erityinen koju tai ruokapaikka – mieleeni ei noussut mitään. Kroppa keskittyi etsimiseen. Luulen, että kauhu näkyi kasvoiltani. Tytöt osasivat juuri ja juuri jotain englanniksi, norjaa ja täydellisesti suomea. Niistä ei nyt olisi apua.
Tuska nousi pintaan. Nytkö jo joutuisin luopumaan heistä? Syyttelin mielessäni itseäni seikkailunhalustani, uteliaisuudestani ja ahneudestani päästä kokemaan uusia tilanteita. Pulssi tuntui kuristavana tunteena kurkussa. Hätä, pelko ja suuri ahdistus eivät päästäneet irti. Mielessäni kävi, että jos tytöt löytyisivät, tämä jäisi meidän viimeiseksi reissuksemme ja että palaisimme välittömästi takaisin Norjaan.
Palasin takaisin reppujen ja poikamme luo. Tyttöjä ei ollut näkynyt. Muutkin tulivat sovitusti näyttäytymään. Kunnes käännyimme etsimään heitä uudelleen. Siellä! Tutut takit näkyivät jo kaukaa. Sieltä he saapuivat, kaksi niin rakasta tyttöämme. Helpotus oli suuri, kyyneleet eivät olleet kaukana. Suuri kiitollisuus täytti sydämen! Kysymykseen, missä he olivat olleet, saimme selkeän vastauksen: seikkailemassa! Tutustumassa rautatieasemaan.
Meidän tarinamme päättyi onnellisesti, mutta tälläkin hetkellä moni isä ja äiti etsii kadonnutta lastaan. Moni lapsi kulkee sodan jaloista kohti turvapaikkaa, Pohjolaa. Voin vain aavistaa vanhempien tuskan ja hädän, itsensä ja lastensa puolesta. Rukoilemme: ”Syliisi hellään sulje nyt, Jeesus, lapsemme ja heidän kanssaan kulje ja heitä suojele.” (SL 140:1.)
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys