An­na Pärk­kä

Moni lä­hei­sem­me saat­taa ko­kea yk­si­näi­syyt­tä mei­dän sitä huo­maa­mat­ta. Mitä voi­sim­me teh­dä, jos huo­maam­me lä­hel­läm­me yk­si­näi­syy­den kans­sa kamp­pai­le­van? Voim­me pyy­tää hän­tä ky­lään, kah­vil­le, sau­no­maan tai jo­hon­kin yh­tei­seen har­ras­tuk­seen. Mo­nes­ti se­kin aut­taa, et­tä huo­maa tai huo­mi­oi ter­veh­ti­mäl­lä ja hy­myi­le­mäl­lä. Sii­tä tu­lee hyvä mie­li, kun ko­kee tu­le­van­sa huo­ma­tuk­si.

Seu­rat ja muu rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­ta on kai­kil­le avoin­ta. Siel­lä saa ko­kea yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta, mut­ta siel­lä­kin voi ko­kea yk­si­näi­syyt­tä. Voi ol­la hen­ki­lö­koh­tai­sia asi­oi­ta, jois­ta ha­lu­ai­si pu­hua jol­le­kin luo­te­tul­le ys­tä­väl­le ja saa­da eh­kä myös ky­sy­myk­siin vas­tauk­sia. Yk­si­näi­nen ih­mi­nen saa ru­koil­la ys­tä­viä Ju­ma­lal­ta.

Toi­nen saat­taa ko­kea tu­le­van­sa kiu­sa­tuk­si myös us­ko­vais­ten kes­kel­lä. Kiu­saa­mi­sen uh­ri voi ko­kea huo­noa it­se­tun­toa, jos ei kuu­lu esi­mer­kik­si jo­hon­kin po­ruk­kaan, jo­hon ha­lu­ai­si kuu­lua. On­gel­ma on eh­kä suu­rin nuo­ril­la, kun oma ai­kuis­tu­mi­nen on vie­lä vai­hees­sa ja it­se­tun­te­mus­ta ope­tel­laan.

Myös ar­jen mo­nis­sa ti­lan­teis­sa esi­mer­kik­si työ­pai­koil­la ta­pah­tuu kiu­saa­mis­ta, jopa esi­mie­hen ta­hol­ta. On ras­kas­ta toi­mia ar­jes­sa, jos ko­kee kiu­saa­mis­ta. Olen poh­ti­nut, kuin­ka tie­tois­ta kiu­saa­mi­nen on kiu­saa­jien osal­ta. Eh­kä kiu­saa­jal­la on huo­no it­se­tun­to ja toi­sen kiu­saa­mi­sel­la ha­lu­taan pön­kit­tää omaa it­se­tun­toa.

Ju­ma­lan sana opet­taa mei­tä kui­ten­kin ra­kas­ta­maan lä­him­mäis­tä, jopa vi­ha­mies­tä­kin. Saat­taa myös ol­la niin, et­tä me it­se toi­mim­me lä­him­mäis­tä koh­taan vää­rin, tie­dos­ta­mat­ta. Luu­len kiu­saa­mi­sen kui­ten­kin ole­van pit­käl­ti tie­tois­ta, mut­ta ti­lan­teis­sa ei ym­mär­re­tä vält­tä­mät­tä, mitä se lä­him­mäi­sel­le ai­heut­taa. Tun­nem­me myös asi­oi­ta eri ta­val­la. Toi­nen on her­kem­pi, kun taas toi­seen ei satu niin her­käs­ti. Näi­hin tun­te­muk­siin vai­kut­ta­vat mo­net asi­at.

Kiu­saa­mi­ses­ta ja kal­toin­koh­te­lus­ta jää trau­mo­ja. Täl­lai­nen ih­mi­nen saat­taa myö­hem­min toi­si­naan ko­kea asi­oi­ta her­kem­min kiu­saa­mi­sek­si, vaik­ka toi­nen osa­puo­li ei ole nii­tä sel­lai­sik­si tar­koit­ta­nut.

Olen miet­ti­nyt pal­jon sitä, mi­ten siir­räm­me opit­tua eteen­päin. Mi­ten vies­tim­me puo­li­soi­den kes­ken, mi­ten pu­hum­me lap­sil­le, mil­lais­ta kie­len­käyt­töä hy­väk­sym­me las­tem­me kes­ki­näi­seen vies­tin­tään ja niin edel­leen. Lap­set ovat lah­jo­ja, kuka lah­jan­sa ha­lu­ai­si rik­koa?

Kun­pa me osai­sim­me vies­tiä lä­him­mäi­sil­le ys­tä­väl­li­ses­ti, myös omas­sa ko­dis­sam­me, rak­kai­dem­me kes­kel­lä. Mon­ta ker­taa äi­ti ja isä käyt­tä­vät lap­si­aan koh­taan niin kut­sut­tua van­hem­man oi­keut­ta, auk­to­ri­teet­ti­aan, huo­mi­oi­mat­ta lap­sen tai nuo­ren tun­ne­ti­laa. Kou­lus­sa on voi­nut päi­vän ai­ka­na ol­la haas­tei­ta, ja me van­hem­pi­na mää­rääm­me lap­si­am­me ko­ti­töi­hin, tie­dos­ta­mat­ta lap­sen ne­ga­tii­vis­ta tun­ne­ti­laa. Me sai­sim­me van­hem­pi­na kuun­nel­la her­käl­lä kor­val­la lap­si­am­me ja nuo­ri­am­me, em­me­kä ol­la ”isän­tä­hen­gel­lä” kas­vat­ta­mas­sa.

Ajas­sam­me on mo­nia haas­tei­ta ja vai­keuk­sia, mut­ta Luo­ja on mei­tä kaik­kia lu­van­nut aut­taa. Saam­me luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la joh­dat­taa mei­dän kaik­kien elä­mää. Hän nä­kee sy­dä­meen ja tie­tää, mitä tar­vit­sem­me.

Meil­lä on pal­jon ilon ja kii­tok­sen ai­hei­ta. Ar­mos­sa on va­raa ja evan­ke­liu­mis­sa on voi­maa. Sii­hen saam­me luot­taa tä­nä­kin päi­vä­nä.