An­na Pärk­kä

Erääs­sä Fa­ce­book-ryh­mäs­sä an­net­tiin ai­ka suo­raa pa­lau­tet­ta Sii­o­nin lau­lu­jen uu­dis­ta­mi­ses­ta. Uu­det Sii­o­nin lau­lut otet­tiin käyt­töön Tor­ni­on Su­vi­seu­rois­sa 2016. Uu­sia lau­lu­ja oli syn­ty­nyt lä­hes sata. Työ­ryh­mä oli myös muo­kan­nut ja uu­dis­ta­nut van­ho­ja lau­lu­ja. Fa­ce­book-ryh­mäs­sä ai­ka moni oli kan­nas­saan eh­do­ton sii­tä, et­tei uu­dis­tus­ta oli­si pi­tä­nyt kos­kaan teh­dä. Olin ai­ka pit­kään it­se sa­maa miel­tä. Eh­kä on niin, et­tä kun vuo­si­kym­men­ten ajan on tot­tu­nut lau­la­maan lau­lu­ja van­haan ta­paan, uu­den op­pi­mi­nen on vai­ke­aa.

Olim­me vih­doin pääs­seet Nor­jas­ta Su­vi­seu­roi­hin Tor­ni­oon. Ker­ron­pa ihan hu­vik­se­ni, jot­ta osaat­te aset­tua "saap­pai­siim­me", et­tä mat­ka meil­tä Ou­luun kes­tää au­tol­la aja­en vuo­ro­kau­den ver­ran. Pak­kaam­me au­ton val­miik­si ja noin kel­lo 21:n ai­kaan läh­dem­me aja­maan koh­ti Suo­mea. Lap­set na­his­te­le­vat noin kol­me tun­tia ja nu­kah­ta­vat sit­ten. Ajam­me yh­tä soit­toa yh­dek­sän tun­tia, kun­nes pää­sem­me Sunds­val­liin. Py­säh­dym­me aa­mu­pa­lal­le Mäk­kä­riin, ja mat­ka jat­kuu sit­ten koh­ti Haa­pa­ran­taa. Yleen­sä em­me nuku ho­tel­lis­sa mat­kan ai­ka­na, vaan olem­me va­rau­tu­neet huo­vin ja tyy­nyin niin, et­tä au­tos­sa nuk­ku­mi­nen on­nis­tuu. Täs­tä olem­me saa­neet puo­les­ta ja vas­taan -kom­ment­te­ja. Lap­sem­me ovat tot­tu­neet tä­hän, ei­vät vis­siin ole saa­neet mui­ta vaih­to­eh­to­ja.

Niin, me siis saa­vuim­me Su­vi­seu­roi­hin ja it­sel­lä­ni oli tun­nel­ma koh­dil­laan. Ta­paam­me is­tua seu­ra­tel­tas­sa ai­ka edes­sä, jot­ta sai­sim­me lau­laa sie­lun sy­vyy­des­tä ja pää­si­sim­me kun­nol­la tun­nel­maan. Kant­to­ri aloit­ti lau­lun Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­san­sa. Seu­ra­kan­sa lau­loi, ja vain tai­vas oli sil­le ra­ja­na. Nau­tin ja lau­loin. Ja mi­ten kä­vi­kään: koko tel­tal­li­nen seu­ra­kan­saa lau­loi ker­to­sä­keen, ku­ten olim­me van­has­taan op­pi­neet, vaik­ka uu­des­sa ver­si­os­sa sitä ei ol­lut. "On on­nel­li­nen kul­keis­san­sa tai­vaa­seen kaut­ta vie­raan maan." Kant­to­ri ei lau­la­nut ei­kä ur­ku­ri sä­es­tä­nyt sitä, vaan heil­le tuli "tenk­ka­poo", kun seu­ra­kan­sa vain jat­koi omal­la tem­mol­laan. Sil­lä ker­taa lau­loim­me tä­män iha­nan ja tu­tun lau­lun en­ti­seen ta­paan, sä­keis­tön lo­pun ker­ra­ten.

Vaik­ka uu­dis­tus on saa­nut osak­seen ar­vos­te­lua, se toi mu­ka­naan myös mie­let­tö­män hie­no­ja lau­lu­ja. Olen kak­si ker­taa pääs­syt ko­ke­maan Fu­en­gi­ro­lan seu­rois­sa Es­pan­jas­sa, mi­ten iha­na lau­lu Nyt päi­vä las­kee, yön var­joon vai­puu (SL 318) on. Olim­me lo­ka­kuus­sa 2022 lo­mal­la siel­lä ja kä­vim­me per­jan­tai­seu­rois­sa. Pai­kal­la oli noin 200 seu­ra­vie­ras­ta. Os­los­ta tul­lei­den mie­les­tä seu­ra­vä­keä oli pal­jon. Lap­si­a­kin. Il­lan päät­teek­si sei­näl­le hei­jas­tet­tiin tämä lau­lu. Me­lo­dia on tosi iha­na, ja sa­nat käy­vät il­ta­ru­kouk­ses­ta. Mi­nua pu­hut­te­li, mi­ten kirk­kaas­ti lap­set lau­loi­vat. Otin lau­lua tal­teen it­sel­le­ni kän­nyk­kää­ni. "Fu­ges­sa" asu­vat ys­tä­väm­me ker­toi­vat, et­tä he ovat tie­toi­ses­ti va­lin­neet tä­män lau­lun jo­kais­ten seu­ro­jen pää­tös­lau­luk­si, jot­ta lap­set pää­se­vät osal­lis­tu­maan. Hy­vin ovat sii­nä on­nis­tu­neet.

Hel­mi­kuus­sa kä­vim­me vie­mäs­sä asun­to­au­ton aja­mal­la Fu­en­gi­ro­laan. Me­nim­me seu­roi­hin, ja mie­hel­lä­ni oli siel­lä pal­ve­lus­vuo­ro. It­se­ä­ni pyy­det­tiin sä­es­tä­mään seu­rat. Mi­nua hie­man jän­nit­ti, et­tä saan­ko­han sä­es­tää tuon iha­nan il­ta­lau­lun. Kant­to­ri­na sitä mo­nes­ti vain suo­rit­taa teh­tä­vän läpi, en­kä ole ko­vin mo­nes­ti ko­ke­nut sii­nä yle­viä tun­te­muk­sia. Nyt kui­ten­kin kävi niin, et­tä kun tämä il­ta­lau­lu hei­jas­tet­tiin ylös, vie­res­sä­ni ole­vat lap­set huo­ka­si­vat, et­tä "YES". Tuol­loin ym­mär­sin, et­tä nyt ha­lu­an naut­tia täs­tä lau­lus­ta yh­des­sä hei­dän kans­saan. Lau­lus­sa on vain kol­me sä­keis­töä, jo­ten pää­tin, et­tä nyt ei ole kii­re mi­hin­kään. Otin rau­hal­li­sen tem­mon, ja läh­dim­me lau­la­maan. Nyt­kin it­ket­tää, kun muis­te­len, mi­ten kau­niis­ti lap­set lau­loi­vat. Kes­ken lau­lun it­sel­lä­ni al­koi pol­vet oi­ke­as­ti “lyö­mään louk­koa”, ne tä­ri­si­vät ja koin val­ta­van suu­ren elä­myk­sen lau­lun päät­ty­es­sä. Ai­van kuin en­ke­lin sii­pi oli­si kos­ket­ta­nut mi­nua.