– Miten sä Harri koet, onko sulla aikaa kaikille sun lapsille?
– Osuitpa herkkään kohtaan, vastaan. – Arvaa olenko miettinyt sitä monesti?
Matkaamme kimppakyydillä koulutuksesta kotikaupunkia kohti. Koen, että keskustelu on avointa ja turvallista. On helppo avata omaa elämää enemmänkin työkavereille.
– Joskun mun täytyy ihan pysähtyä miettimään sitä, että huomioinko lasten erilaiset persoonat ja sen, että heillä on erilaisia tarpeita. Yksi haluaa olla paljon lähellä vanhempiaan ja kertoo avoimesti kuulumisensa. Toinen on sulkeutuneempi eikä ota kontaktia. Välillä huolettaakin, että onko sellaisella lapsella kaikki hyvin.
Puhumme perheidemme elämästä. Löydämme monia yhteisiä nimittäjiä, vaikka perheidemme koot vaihtelevat. Useammalla on pari kolme lasta ja minulla suurperhe. Silti kaikki jaamme samoja kysymyksiä: Riitänkö lapsilleni? Miten löydän tasapainon ajankäyttöön? Mistä syntyy hyvä elämä? Syntyykö se seuraamalla erilaisten kasvatusgurujen oppeja vai voiko se löytyä myös maalaisjärkisestä ja tavallisesta arjesta? Totean perhe-elämäni olevan välillä väsyttävää mutta rikasta ja onnellista. Elämä voisi kait olla erilaistakin, jos olisi vaikka syntynyt japanilaiseksi metronkuljettajaksi tai asuisi Lontoossa kissan kanssa ja soittaisi patarumpua työkseen.
Myöhemmin jään pohtimaan keskusteluamme. Millainen mielikuva ja kokemus omille lapsilleni jää kodistamme? Oliko se työleiriä vai kävikö niin, ettei saanut mitään käytännön taitoja arkiseen elämään? Ehkä jotain siltä väliltä. Sydämestäni toivon, että päällimmäiseksi jäisi tunne siitä, että minua rakastettiin sellaisena kuin olen ja usko toi turvaa kaikenlaisiin elämäntilanteisiin.
Lapsuudenkotiamme emme voi valita, emme lähtökohtiamme, emmekä niitä rakennuspalikoita, joilla elämää rakentaa. Toivon, että lapseni siirtäisivät omaan elämäänsä sen hyvän, jota ovat saaneet mutta eivät kopioisi ja kantaisi mukanaan sitä, missä epäonnistuimme.
Oman lapsuudenkodin voi myöhemmin elämässään nähdä monin eri tavoin, olipa koti uskovainen tai ei. Saman perheen jäseninäkin kokemukset ja muistot voivat olla erilaisia. Itse muistan lapsuudestani lähinnä arjen hyvät hetket ja yhdessä koetut asiat. Kerrankin sain äidiltäni postimaksuun tarvittavat rahat, että pystyin liittymään Mustanaamio-kerhoon. Se oli kova juttu! Mitähän omat lapseni tulevat muistamaan? Samanaikaisesti ihastuttava ja kauhistuttava kysymys! Ehkäpä muistavat iltayön hetket pienessä keittiössämme, jossa joimme kahvia, kerroimme säälittävän huonoja juttuja ja nauroimme kuollaksemme. Toivottavasti eivät muista niinkään riitoja vaan sovinnot, eivät syntejä vaan anteeksiantamuksen ja armon.
Joku muistaa kodistaan lähinnä vanhempien virheet ja väärinkäytökset. Ne saattavat vaikuttaa vahvasti omaan elämään ja sen rikkinäisyyteen. Toinen on päässyt käsittelemään asioita siten, että oman historian kanssa kykenee elämään. Kolmas on löytänyt sovinnon, kääntänyt menneen ehkä vahvuudeksikin. Ei ole samantekevää, miten vanhempina käsittelemme virheemme, epäonnistumisemme ja syntimme. On oikein korjata asiat, pyytää synnit anteeksi ja hakea apua, jos perheenjäsenet ovat tulleet vahingoitetuiksi.
Harri Vähäjylkkä
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys