Odotan puolisoa työreissulta kotiin. Lasken tunteja hänen tuloonsa. On kerennyt olla jo ikäväkin. Kun ovi sitten käy, ja puoliso huikkaa iloisena ”Kotona ollaan”, vetäydynkin kuoreeni. Sanon vaisusti heippa, enkä osaa lähestyä.
Kuinka usein saimmekaan riidan aikaiseksi tässä tilanteessa. Puoliso koki, että minä olen pahalla tuulella ja nöksähti siitä. Huono tuuli tarttui ja kierre oli valmis. En ymmärtänyt itseäni.
Miksi käyttäydyn näin, vaikka olen iloinen rakkaan ihmisen kotiutumisesta? Joskus tietysti kuppi oli odottaessa ehtinyt lasten kanssa mennä. Myöhästymisminuutit suunnitellusta aikataulusta olivat pitkiä ja ilmassa oli palaneen käryä.
Suurimmaksi osaksi tilanne oli kuitenkin normaali. Usein päätinkin etukäteen, että tällä kertaa olen iloisena ovella vastassa. Ihminen vain menee niin helposti samaan muottiin, mihin on tottunut.
Itsestä ja toisesta voi jatkuvasti oppia uusia asioita. Olen saanut yrittää muuttaa käyttäytymistäni uudelleen ja uudelleen. Kun en onnistu, puoliso voi auttaa, kun tuntee minun heikkouteni.
Syitäkin käyttäytymiseen on ollut tarpeen miettiä. Minulle tunteiden näyttäminen on vaikeaa, jos olemme henkisesti kaukana. Kun pötkähdämme sängylle, pääsen puolison kainaloon ja kerromme välissä olevien päivien kuulumiset, palaudun normaalimoodiini. Ilon näyttäminen on taas helppoa.
Olemme ottaneet tavaksi kertoa heti työpäivän jälkeen päivän kuulumiset tuoreeltaan. Lapsetkin tietävät, että silloin on äidin ja isän yhteinen hetki. Sen jälkeen katsotaan ja kuunnellaan lasten asiat. Tämä on auttanut loppuillan tunnelmaan.
Nyt olemme taas uudessa tilanteessa asuttuamme vuoden ulkomailla. Minä en voi vielä tehdä töitä ja puoliso pystyy tekemään niitä paljon kotona. Kohtaamiset ovella ovat vähentyneet ja yhdessäoloaikaa vuosien menemisen jälkeen onkin ruhtinaallisesti. Taas on jouduttu opettelemaan, kuuntelemaan itseä ja toista, mutta se onkin jo toinen juttu.
Elina Vähäjylkkä
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys