Odo­tan puo­li­soa työ­reis­sul­ta ko­tiin. Las­ken tun­te­ja hä­nen tu­loon­sa. On ke­ren­nyt ol­la jo ikä­vä­kin. Kun ovi sit­ten käy, ja puo­li­so huik­kaa iloi­se­na ”Ko­to­na ol­laan”, ve­täy­dyn­kin kuo­ree­ni. Sa­non vai­sus­ti heip­pa, en­kä osaa lä­hes­tyä.

Kuin­ka usein saim­me­kaan rii­dan ai­kai­sek­si täs­sä ti­lan­tees­sa. Puo­li­so koki, et­tä minä olen pa­hal­la tuu­lel­la ja nök­säh­ti sii­tä. Huo­no tuu­li tart­tui ja kier­re oli val­mis. En ym­mär­tä­nyt it­se­ä­ni.

Mik­si käyt­täy­dyn näin, vaik­ka olen iloi­nen rak­kaan ih­mi­sen ko­tiu­tu­mi­ses­ta? Jos­kus tie­tys­ti kup­pi oli odot­ta­es­sa eh­ti­nyt las­ten kans­sa men­nä. Myö­häs­ty­mis­mi­nuu­tit suun­ni­tel­lus­ta ai­ka­tau­lus­ta oli­vat pit­kiä ja il­mas­sa oli pa­la­neen kä­ryä.

Suu­rim­mak­si osak­si ti­lan­ne oli kui­ten­kin nor­maa­li. Usein pää­tin­kin etu­kä­teen, et­tä täl­lä ker­taa olen iloi­se­na ovel­la vas­tas­sa. Ih­mi­nen vain me­nee niin hel­pos­ti sa­maan muot­tiin, mi­hin on tot­tu­nut.

It­ses­tä ja toi­ses­ta voi jat­ku­vas­ti op­pia uu­sia asi­oi­ta. Olen saa­nut yrit­tää muut­taa käyt­täy­ty­mis­tä­ni uu­del­leen ja uu­del­leen. Kun en on­nis­tu, puo­li­so voi aut­taa, kun tun­tee mi­nun heik­kou­te­ni.

Syi­tä­kin käyt­täy­ty­mi­seen on ol­lut tar­peen miet­tiä. Mi­nul­le tun­tei­den näyt­tä­mi­nen on vai­ke­aa, jos olem­me hen­ki­ses­ti kau­ka­na. Kun pöt­käh­däm­me sän­gyl­le, pää­sen puo­li­son kai­na­loon ja ker­rom­me vä­lis­sä ole­vien päi­vien kuu­lu­mi­set, pa­lau­dun nor­maa­li­moo­dii­ni. Ilon näyt­tä­mi­nen on taas help­poa.

Olem­me ot­ta­neet ta­vak­si ker­toa heti työ­päi­vän jäl­keen päi­vän kuu­lu­mi­set tuo­reel­taan. Lap­set­kin tie­tä­vät, et­tä sil­loin on äi­din ja isän yh­tei­nen het­ki. Sen jäl­keen kat­so­taan ja kuun­nel­laan las­ten asi­at. Tämä on aut­ta­nut lop­puil­lan tun­nel­maan.

Nyt olem­me taas uu­des­sa ti­lan­tees­sa asut­tu­am­me vuo­den ul­ko­mail­la. Minä en voi vie­lä teh­dä töi­tä ja puo­li­so pys­tyy te­ke­mään nii­tä pal­jon ko­to­na. Koh­taa­mi­set ovel­la ovat vä­hen­ty­neet ja yh­des­sä­o­lo­ai­kaa vuo­sien me­ne­mi­sen jäl­keen on­kin ruh­ti­naal­li­ses­ti. Taas on jou­dut­tu opet­te­le­maan, kuun­te­le­maan it­seä ja tois­ta, mut­ta se on­kin jo toi­nen jut­tu.

Eli­na Vä­hä­jylk­kä